Kritiikki

tainak
Onko väline viesti?

Hyvinpukeutunut kriitikko kirjoittaa Taina Kokkosen puupiirroksista. Jatka lukemista täältä.

arkkivahti
Arkkivahti Narvassa

Arkkivahti vieraili Narvassa. Jatka lukemista täältä.

saila susiluoto
Kaupunkien runoutta

Saila Susiluoto kirjoittaa kaupunkien runoudesta, kaupunkitilojen poetiikasta ja kirjallisuudessa esiintyvistä fantasmagorisista kaupungeista. Jatka lukemista täältä.

Ahkerien tyttöjen revanssi
Birgitta Ohlssonin Duktiga flickor -teoksen arvio

Aftonbladetin Ann Charlott Alstadt kritisoi Birgitta Ohlssonin Duktiga flickor-teoksen kovin sanoin. Jatka lukemista täältä.

Kellari
Kellari-romaanin arvio

Aura Sevón essee Maaria Päivisen Kellari-romaanista. Jatka lukemista täältä

rakkaus muuttaa kaiken
Rakkaus muuttaa kaiken

Kulttuurikriitikko arvioi Lily-verkkolehdessä bell hooksin Rakkaus muuttaa kaiken -teoksen: “Itsensä paljastaminen ja toisen näkeminen sellaisenaan on vaikeaa, sillä käsitykset eivät myötäile kuvitelmia siitä, millaisia naiset tai miehet ovat. Robert Sternbergin mukaan ”Elämme narsistisessa ajassa, eivätkä monet ihmiset ole koskaan oppineet kuuntelemaan toisten tarpeita, tai he ovat vähintäänkin unohtaneet sen taidon. Jos haluaa todella muuttaa jotain omassa käytöksessään parantaakseen parisuhdettaan – – se tapahtuu antamalla kumppanin intresseille sama painoarvo kuin omilleen.” (128) Hooks toteaa: ”Kun kuulee toisen ihmisen ajatuksista, uskomuksista ja tunteista, ei enää voi nähdä toista vain omien toiveidensa heijastumana.” Kirjan on kääntänyt Elina Halttunen-Riikonen. (52–53)” Jatka lukemista täältä

bitef
Naisen kuvia ja matka Balkanille

Nainen kuvassa

 

Viimeinen tango Pariisissa -elokuvaa (1972) tehdessään Bernardo Bertolucci ja Marlon Brando raiskasivat toisen pääosan esittäjän, 19-vuotiaan Maria Schneiderin, jotta saivat elokuvalle tallennettua aidon reaktion. Asia nousi laajalti esille vasta nyt. Jutta Sarhimaa haastatteli Nyt-liitteeseen Anna Paavilaista, jonka Play Rape -esitys pui naisen asemaa teatterissa.

”Muuttaako tällainen kohu elokuvan katsomista? Viekö se klassikolta klassikon statuksen? Anna Paavilainen ei usko boikotteihin, vaan toivoo, että Viimeinen tango Pariisissa laitettaisiin esimerkiksi televisiosta näytettäessä tämän keskustelun kontekstiin. ‘Tämähän on oiva esimerkki naisiin kohdistuvasta väkivallasta monella tasolla. Jos joku Yle päättää sen esittää, sen ympärille voisi hyvin laittaa keskustelun aiheesta’, hän sanoo.”

Paavilaisen mukaan menneeseen ei kannata liikaa jäädä vaan asioita on muutettava tässä hetkessä.

”Ei ajateltaisi, että tuo on jotain vanhaa, kauhisteltaisi sitä yksi viikonloppu ja jatkettaisiin, vaan katsottaisiin oikeasti, millaisia juttuja nyt tehdään ja millaista kulttuuria tulevaisuudessa synnytetään.”

Osaavatko kriitikot havainnoida naiskuvaa? Mikä puhututtaa nyt? Esitys-lehden uusimman numeron teemana on masturbaatio. Siinä Pilvi Porkola miettii, mitä naisen masturbaatio viihteessä ja taiteessa tarkoittaa.

”Masturbaatiota populaarikulttuurissa tutkinut Laura Roswarne on todennut, että ainakin aiemmin masturboiva nainen edusti esimerkiksi elokuvissa usein jotain muuta kuin sitä, että hän olisi seksuaalisesti aktiivinen ja kiihottunut. Elokuvissa ja sarjoissa masturbaatio on ollut sallittua mieshahmoille eräänlaisena rutiininomaisena toimenpiteenä – koska täytyyhän heidän saada purkaa seksuaalisuuttaan. Naisten kohdalla elokuvien yleisenä lähtökohtana näyttää olevan, etteivät naiset masturboi, ja jos he näin tekevät, käy myöhemmin ilmi, että he ovat jollain tapaa itsetuhoisia. Roswarne mainitsee useita esimerkkejä elokuvista, joissa naisen masturbaatio on ollut oire henkilön myöhemmästä häiriökäyttäytymisestä.”

Porkola päätyy pohtimaan tanssija Sanna Kekäläisen Queer elegioita -esitystä, jonka vastaanotto osoitti, miten vaikeaa naisten masturbaation esitysten vastaanottaminen ja tulkitseminen on.

”Ehkä naisten masturbaation esityksissä on haasteellista juuri se, minkä Kekäläinen omassa esityksessään totesi: naisen ja miehen genitaaleja katsotaan näyttämöllä eri tavoin. Hänen mukaansa mies voi kävellä näyttämöllä alasti penis näkyvillä, ja voimme katsoa häntä ja maailmaa hänen ruumiinsa kautta. Kun nainen kävelee alasti näyttämöllä, voimme niin ikään katsoa häntä, ja hyväksyä hänen alastomuutensa osaksi esityksen estetiikkaa. Mutta kun nainen levittää säärensä ja paljastaa genitaalinsa näyttämöllä, se muuttuu välittömästi pornografiaksi.”

Samassa lehdessä Tuomas Laitinen puolestaan kysyy, miksi naisen masturbaatio on hänen havaintojensa mukaan moniselitteisempää kuin miehen. Nainen etsii itseään koskettelemalla itseään mutta mies on säälittävä runkkari.

Masturbaatioaiheeseen on tarttunut myös yhdysvaltalaiskirjailija Maggie Nelson, joka kirjoittaa New York Timesissa siitä, miten Prince avasi hänelle kymmenenvuotiaana mahdollisuuden kohdata oma seksuaalisuutensa. Princen androgyyni olemus avasi mahdollisuuden ymmärtää miten voi päästä häpeän toiselle puolelle ja masturboida, nauttia seksistä. 

”The story is of a woman whom he meets while she’s masturbating. I guess you could say she was a sex fiend. Not a slut, mind you. A sex fiend. Yes, that’s it. No word in high school for that, because to be a fiend is to be beyond shame. You can make fun of someone whom you think has been humiliated by sucking dick on the playground, but what can you do with a sex fiend? A sex fiend who knows how to pleasure herself. A sex fiend who wants to, knows how to, grind.”

Jotta näyttämöille saataisiin toisenlaisia naiskuvia, tarvitaan rakenteet, jotka auttaisivat niiden tuomista esiin. MoMa:n Performance Space 122:n uudeksi johtajaksi on valittu 38-vuotias Jenny Schlenzka. Hän puhuu teatterimaailman patriarkaalisuudesta. 

“The theater world is very patriarchal,” she said. “To change that is going to be exciting, and it’s going to release a new energy. New ideas will come up.”

Vahvoja teattereiden naisjohtajia ja suunnannäyttäjiä kuitenkin löytyy myös ja etenkin Suomesta. Yksi ohittamaton on tietysti Vivica Bandler, joka syntyi sata vuotta sitten. Sen kunniaksi Vivica Bandlerin säätiö viettää koko vuoden juhlavuotta. Bandleria muistelevat säätiön blogissa sekä Birgitta Ulfsson että Asko Sarkola. Ulfsson sanoo, ettei hänestä olisi koskaan tullut näyttelijää ilman Bandleria.  Bandlerin kaltainen kosmopoliitti teatterinjohtaja olisi nykypäivänäkin radikaali.

Olisi kiinnostavaa, jos teatterin lähihistoriasta nostettaisiin esiin naisteatterinjohtajia enemmänkin. Lähihistoriasta löytyy Paavilaisen esityksen lisäksi paljon kapinaa ja innostavia esimerkkejä – ja paljon myös merkkejä siitä, että kehitys on mennyt parempaan suuntaan.

Jotta naiskuvasta voisi puhua kiinnostavasti, tarvittaisiin vähän pidempää historiallista perspektiiviä. Hyvä esimerkki oivaltavasti historiallisesta perspektiivistä voisi olla Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi (2016) -romaanin tapa analysoida yhtä aikaa nykyihmisen jatkuvaa esiintymisen tarvetta ja Oscar Wilden elämää ja elämänfilosofiaa. Nykynainen esittelee ja esittää elämäänsä somessa. Anna-Kaari Hakkaraisen high-life-romaani liikkuu muodin maailmassa ja kertoo elämän esittämisestä, mutta nykypäivän armotonta elämän esittämistä kehystää Oscar Wilden tarina. Pelkkä nykyihmisen narsismin ja elämän tyhjyyden pilkkaaminen olisikin onttoa. Hakkaraisen kirja on saanut innostuneen ja oivaltavan vastaanoton monissa blogeissa.

Hakkaraisen kirja osoitti, että muotibloggausta ja someakaan ei tarvitse käsitellä vain nykypäivän kautta. Muotia oli Neuvostoliitossakin. Muodin kulttuurihistoriaa valottaa YLE Radio 1:n Kalle Haatanen ohjelmassaan, jossa keskusteltiin  muodista Neuvostoliitossa, jonka absurdius tavoittaa jotain ihmisen ikuisesta tarpeesta olla ”in” – ja siitä, miten talousjärjestelmä sitä ohjaa, oli aika tai paikka mikä tahansa.

Somessa tapahtuvaa itsen esittämisetä ja merkitystä ihmiskuvaamme ja omakuvaamme kommentoidaan parhaillaan useammassakin esityksessä, kuten Teatteri Jurkan Snapissä ja Ylioppilasteatterin poseerauksia, erilaisia pudotuskisoja ja tirkistelyä tihkuneessa XL-esityksessä. Linnea Peurakoski teki snapchat-kritiikin Snapista, jossa hän asetti itsensä yhtä alttiiksi kuin improvisoivat esiityjät, jotka esittivät twiittien mittaisia aforismeja, rakensivat kohtauksia someen tulleiden toiveiden mukaan ja älypuhelin näytteli tärkeää osaa henkilöiden toiminnassa. Sekä Snapissä että XL-esityksessä ihmisen halua esittää elämäänsä kuvattiin suoraan. Mutta asetelmallisuutta ja tarvetta esittää omaa elämäänsä voi kuvata myös vähemmän ilmeisesti. Anna Mustosen, Anna-Mari Karvosen, Emmi Vennan ja Milja Ahon nimetön esitys puhuu auki esitystapahtumaa koko ajan. Baltic Cirfcle -festivaalilla marraskuussa nähty teos ei missään vaiheessa rakenna kuvaa. Janina Rajakangas ja Tuomas Laitinen keskustelivat esityksestä tekijöiden kanssa Esitysradiossa ja siinä tuli esiin tapahtuman tavaton hauraus, se tavoitti jotain aivan muuta kuin valmiin asetelman ja kuvan ja purki esityksen lempeästi. Mia Hannula sanallisti kokemustaan Turun Sanomien kritiikissä:

”Teos pyrkii tiedostamaan ja reflektoimaan rakentumistaan, purkamaan ja ylittämään esitystä rajaavat tekijät. Samalla se vaivihkaa taidokkaasti kutsuu katsojan eläytymään omaan sisäiseen suggestiiviseen maailmaansa. Kuten havaitsemaan ja kokemaan, miten ’jokainen liike tilassa on koreografiaa’ ja johon ’katsojan valinnat tulevat osaksi’. Esitystaiteen korostettu asetelmallisuus kääntyy taiten aidoksi läsnäoloksi esitystapahtumassa, jaetuksi hetkeksi, jonka merkitykset paikantuvat katsojan kokemismaailmaan.”

Somen ja median toistamia tuhovoimaisia narratiiveja voi käsitellä myös keskustelemalla klassikkojen syöttämien toimintamallien kautta. E.L Karhun Prinsessa Hamlet kertoo siitä, miksi kulttuurimme haluaa toistaa itsetuhoisen naisen tarinaa. Nykypäivänä media mässäilee säälimättömästi pop-prinsessojen, kuten Britney Spearsin sekoamisella. Prinsessa Hamletissa näytetään miten monin tavoin nuorta naista ajetaan hulluuteen, se on glorifioitu tapa kapinoida. Mimesis&Muusa -lehden näytelmäarviossa huomioidaan myös teoksen luokkatietoinen feminismi. Sekoaminen on tuhoisaa, mutta kuitenkin ikään kuin etuoikeus. Pia Autero analysoi sitä artikkelissaan:

Prinsessa Hamlet avartaa yhteiskunnallista näkökulmaansa marssittamalla esiin hallitsijoiden jälkiä siivoavan työväenluokan. Poikkeusyksilöiden sikaillessa ja sekoillessa huvittavat raatoja ja eritteitä luuttuavat työläiset itseään tökeröillä vitseillä, eivätkä todellisuudessa välitä näennäisen ihailunsa kohteena olevan eliitin kohtaloista tuon taivaallista. Hallitsijoilta kaivataan vain huvitusta – todellisuudella spektaakkelin toisella puolen ei ole merkitystä.”

Tarinoita, jotka vaikuttavat elämäämme, aletaan rakentaa jo lasten saduissa ja lapsille tehdyissä esityksissä, siksi historiallsen perspektiivin on hyvä kurottua varhaisiin lapsuuskokemuksiin saakka. Aikuiset osaavat pitää puoliaan ja vaatia analyyttisempaa ihmiskuvaa, mutta kuullaanko lapsia, jos he vaativat laadukkaampaa esitystarjontaa? Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka piti Laadukas lastenteatteri -seminaarissa puheenvuoron lastenteatterin merkityksestä ja ehdotti toimenpiteitä lastennäytelmän kehittämiseksi.

Leena Krohnin romaanissa Erehdys on päähenkilönä kirjailija. Tämä fiktiivinen kirjailija ajattelee, että taiteen tehtävä ei ole tehdä näkymätöntä näkyväksi, vaan tehdä näkyvä nähdyksi. Lastennäytelmäkirjallisuudesta puhuessani koetan tehdä juuri tätä työtä. Tehdä näkyvää nähdyksi. Lastennäytelmät ovat olemassa. Niitä ei ole paljon, ei. Niitä on aivan liian vähän. Hyviä, laadukkaita lastennäytelmiä on vielä vähemmän. Miksi näin on? Minä väitän, että syynä on se, etteivät lapset ole olemassa. Siis tietysti fyysisinä olentoina he ovat olemassa, mutta poliittisesta todellisuudessa he puuttuvat.”

Longan puheenvuoron jälkeen on kiinnostavaa sukeltaa klassikkosatujen lähilukuun ja tarkastella, millaisia asioita lapsille tarjotaan. Yle Radio 1:n Olipa kerran -sarja puolestaan tutustuttaa satujen kulttuurihistoriaan. Mitä kaikkea sieltä löytyy? Olipa kerran -sarjassa pureudutaan siihen, miten kukin satu on eri aikoina ja eri paikoissa kerrottu ja miten sadut ovat aikojen kuluessa muuttuneet. Analyysit liikkuvat psykoanalyyttisista havainnoista poliittisiin. Taiteen toistamien naisten kuvien purkamisessa satujen eri kerrostumien avaaminen onkin hyvin hedelmällinen lähtökohta. Kaikki lapsena selkäytimellä opitut illuusiot ja käyttäymiskaavat vaikuttavat siihen, miten naista kuvataan edelleen.

Katsaus Balkaniin

Yllättävän moni kriitikko on kääntänyt viime aikoina katseen Balkanille. Balkanin alueen kirjallisuus on tullut minulle tutuksi Mansarda-kustantamon julkaisemien suomennosten myötä. Suuri elämys oli aikoinaan Danilo Kišin Varhaisia suruja, joka teki vaikutuksen herkän pojan havainnoissaan. Kari Klemelän perustama kustantamo on tehnyt kulttuurityötä jo yli kymmenen vuotta. Mansarda-kustantamon sivuille on koottu juttuja kustantamosta, joka on herättänyt poikkeuksetta suitsutusta, muun muassa Sinisten ajatusten hautausmaa -blogissa:

“Makedonialainen kirjallisuus ja kirjailijat ovat ennen tätä teosta olleet allekirjoittaneelle suuri mysteeri ja ihmekös tuo, sillä Keskustelu Spinozan kanssa on ensimmäinen makedoniasta suomeksi käännetty kaunokirjallinen teos. Kari Klemelän (s. 1955) luotsaamaa Mansarda-kustantamoa pitää kiitellä mittaamattoman arvokkaasta kulttuurityöstä sen ottaessa vastuuta eteläslaavilaisen kirjallisuuden tuomisesta suomalaisen lukijakunnan tietoisuuteen. Pienkustantamojen merkitys suomalaisen kirjallisuuden ja käännöskirjallisuuden julkaisemisessa on kustannusmaailmassa vallalla olevien myllerrysten keskellä äärimmäisen tärkeää.”

Balkanin alueen kulttuuri on viime vuosina näkynyt teatterifestivaaleilla. Esimerkiksi Stage-festivaalille ja Tampereen Teatterikesään sieltä on kutsuttu useita teatteriesityksiä, mutta muutamia yksittäisiä vierailuja lukuun ottamatta alueen kulttuurielämä ei ole tuttu. Nuoren Voiman teemanumero esittelee ison joukon alueen kirjailijoita ja muita taiteilijoita. Lehden haastatteluissa valotetaan taiteen ja kulttuurin asemaa Balkanilla. Lehti nostaa esiin myös suomalaisia Balkanin alueen kulttuurin tuntijoita. Muusikko Jaakko Laitinen on Väärä Raha -yhtyeen kanssa jo seitsemän vuoden ajan levittänyt ja fuusioinut alueen musiikkiperinnettä Suomessa ja saanut sille vankan kuulijakunnan. Laitinen sivuaa myös nationalismia:

”Todella fiksuiltakin tyypeiltä saattaa tulla aivan hirveää tekstiä, kun puhe kääntyy naapurimaan kansalaisiin.”

Nationalismin pohdinta on lehdessä syvällistä ja tarkkaa. Ensinnäkin lehden artikkelit valottavat aluetta monimuotoisena ja moniäänisenä kulttuurialueena. Kuten päätoimittaja Maaria Ylikangas pääkirjoituksessaan sanoo:

”Kroatialaisten ja suomalaisten tavassa puhua suhteestaan Euroopan Unioniin on hyvin paljon samaa, kuten itsensä kansallinen hahmottaminen pienenä maana Euroopan reunalla. Ulkopuolisuuden ja sivullisuuden tunne yhdistää meitä. Mutta suurempia ovat erot: jugoslavialainen sosialismi ei luonut niin vahvaa yhtenäiskulttuuria, etteivätkö sosialismin aikana syntyneet nelikymppiset hahmottaisi alueensa uskonnollista ja kulttuurista moninaisuutta ja vaihtuvuutta. Suomalaisessa kulttuurissa on luontevaa pikemminkin kokea kuuluvansa yhtenäiskulttuuriin. Toni pitää suorastaan kammottavana, kun kerron, että Suomessa samaan protestanttiseen kirkkokuntaan kuuluu leijonanosa kansasta.”

Toisena tärkeänä kysymyksen halki artikkeleiden kulkee kysymys siitä, miten lännessä on totuttu katsomaan Balkania. Slovenialaissyntyinen filosofi Slavoj Žižek analysoi klassikkotekstissään Balkanin aave (kääntänyt Vesa Rantama) vuodelta 1999 Balkania länsimaisen katseen tuottamana fantasiana. Hänen mukaansa esimerkiksi Emir Kusturican elokuvien suosio lännessä perustuu huomattavalta osin rasismiin, jossa Balkanin romanit eksotisoidaan. Žižek kysyy:

”Eikö Balkan olekin pieleen menneen nationalismin ruumiillistuma, sellaisen synkän ja itsetuhoisen etnisen raivon, joka muodostaa täydellisen kontrastin erilaisten yhteisöjen rauhanomaiselle rinnakkaiselolle.”

Ylikangas sanookin pääkirjoituksessaan, että nykyiset nationalismit ovat aina nykyisiä vaikka länsimainen katse haluaa nähdä Balkanin alueessa erityistä kaaosmaisuutta. Nyt, kun Euroopassa jylläävät nationalistiset voimat, on Žižekin artikkeli uudella tavalla ajankohtainen. Eurooppalaiset eivät pystykään enää kauhistelemaan sen rajoilla tapahtuvaa nationalistista riehuntaa ja ulkoistamaan sitä:

”Sinä saat juoda ja syödä mitä vain haluat, jopa vihata, tapella, tapaa ja raiskata. Jos emme kunnolla huomaa nykyisen nationalismin perverssiä, näennäisen vapauttavaa vaikutusta, tuomitsemme itsemme epäonnistumaan sen todellisen luonteen edessä.”

Balkan voi toimia nimenomaan omantunnon herättelijänä, ainakin silloin, kun lähihistorian sotia ei lakaista pois taidefestivaalin alta.  Uusimmassa Critical Stages -lehdessä kanadalainen teatterikriitikko Martin Morrow arvioi syys-lokakuun vaihteessa Belgradissa pidetyn BITEF-teatterifestivaalin ohjelmiston kunnianhimoiseksi, mutta moitti sitä siitä, ettei se kyseenalaistanut länsimaalaista katsetta tarpeeksi:

“The theme of this year’s BITEF was “On the back of a raging bull,” which alludes both to Europa’s wild ride in Greek mythology and to the upheaval being experienced in Europe today, from the huge migrant crisis to the relentless terrorist attacks. Now more than ever it’s imperative that white Europe—and the West—engages with the “other” and tries to understand its point of view. These three shows don’t quite get there, but they’re headed in the right direction.”

Critical Stages -lehti on omistanut  uusimman numeronsa tavalla tai toisella pakolaiskysymykselle ja BITEF-festivaalin kritiikkikatsaus asettuu rinnakkain kodittomuutta ja pakolaisten kohtaloa teatterissa analysoivien artikkeleiden kanssa. Belgradin festivaalin ohjelma keskusteli paitsi nykyisen pakolaiskriisin myös Belgradin lähihistorian kanssa. Äärimmäinen itsekriittisyys yhdistyi isoihin eettisiin pohdintoihin. Esimerkiksi wieniläisen Burgtheaterin esittämä Wolfram Lotzin The Ridiculous Darkness oli Joseph Conradin Pimeyden sydämen inspiroima kuvaus länsimäisen ihmisen tarpeesta ulkoistaa kaikki maailmassa tapahtuva pimeys ikään kuin samaan paikkaan. Esityksessä Afganistan on alue, joka kattaa niin Afrikan nälänhädät kuin ex-Jugoslavian sodat.

Balkanin alue on tunnettu korkeatasoisita teatterifestivaaleista, mutta elokuvafestivaalienkin taso vaikuttaa blogimaailman mukaan laadukkaalta. Elokuvakriitikko Antti Selkokari kävi marraskuussa Balkanin suurimpiin kuuluvalla elokuvafestivaalilla Thessalonikissa, Pohjois-Kreikassa.

Suomalaisista kirjailijoista Balkanin aluetta ovat kirjoissaan kuvanneet Jani Saxell ja Pajtim Statovci. Saxellin Sotilasrajan unet -romaani julkaistiin 2014.  Se nostaa esiin entisen Jugoslavian maiden sotaisan menneisyyden. Sotien haavat revitään auki, jos ne ovat edes todella arpeutuneet, kun Osattomien armeija palauttaa vuonna 2016 Bosnian sodan raakuudet koko Euroopan mieliin.

Sotilasrajan unet on seikkailu, jossa onnellisesta lopusta on turha haaveilla. Se kertoo menetyksistä ja ahneudesta, loputtomasta sotimisesta ja pahuuden eri muodoista. – – Teos peilaa nykyhetken uutisotsikoita aina sodan hirmutöistä Suomessa tapahtuvaan järjettömältä tuntuvaan väkivaltaan. Se kertoo nyky-yhteiskunnan pahuudesta ja pahoinvoinnista. Se kertoo kierteestä, joka ei tunnu katkeavan, aina alkaa uusi sota, uusi kosto. Konkreettinen sotilasraja, jossa veri virtaa aina vaan tuhansien vuosien jälkeenkin löytyy Sarajevon ja Balkanin alueelta, mutta metaforista rajaa rakennetaan myös jokapäiväisessä elämässä. Elämässä, jossa milloin tahansa naapurista saattaa tulla vihollinen. Toivottavasti Saxellin luomat kauhukuvat eivät lähitulevaisuudessa herää henkiin”, kirjoittaa Noora Lehtimäki Kiiltomadossa.

Kaksi romaania julkaissut, kosovolaislähtöinen Pajtim Statovci kirjoitti joulukuussa Ylen nettikolumnissaan siitä, miten vaarallisia kirjailijalle ovat kaikki kansalaisuuteen liittyvät oletukset.

”Erilaisten määreiden ja yleistysten lävistämä julkinen puhe on paitsi kysynyt kirjallisuudelta, mitä se saa käsitellä ja kenen kynästä, myös tehnyt minusta sekä kirjailijana varovaisemman että yksityishenkilönä tietoisemman kansallisuudestani kuin olen eläessäni ollut. Se on valtavan surullista, sillä eihän kirjailija voi pelätä omaa fiktiotaan.”

Statovci viittaa turkkilaiseen kirjailijaan Elif Shafakiin todetessaan, että:

”…keskustelu kirjallisuudesta lähtee valitettavan usein liikkeelle mustavalkoisista, kirjallisuutta typistävistä olettamuksista – esimerkiksi siitä, että ‘maahanmuuttaja’ ilman muuta tuntee kulttuurit, siitä ettemme kuulu samaan joukkoon vaan eri joukkoihin, ja siitä että ollessamme oma itsemme olemme myös kuvia muista.”

 

 

 

 

 

multa
Arvio Tiina Lehikoisen runoteoksesta

Penjami Lehto arvioi Tiina Lehikoisen runoteoksen Multa. Lue täältä.

SivustonKuvake
Chat-kritiikki

Matti Tuomelan ja Milka Luhtaniemen chat-kritiikki.

liikekieli
Haastatteluja nykytanssikritiikistä

Uudistuneeseen Liikekieli.com:iin on haastateltu Euroopassa hyvin tunnettuja nykytanssikriitikoita. Jatka lukemista täältä.

hakkarainen-kritallipalatsi
Kristallipalatsista puhutaan kirjablogeissa

Helmi Kekkosen lukukokemus Kristallipalatsista

Lumiomenan arvio Kristallipalatsista.

Sinisessä kirjahyllyssä arvio Kristallipalatsista.

 

yon-elaimet
Antti Selkokari arvioi Yön eläimet

Antti Selkokari on vapaa toimittaja ja elokuvakriitikko, jonka juttuja ovat julkaisseet Aamulehti, Seura, Parnasso, Variety ja lukuisat muut julkaisut. Lue Unelmatehteen varjossa -blogia täältä.

Trilleri, kostodraama ja  satiiri Los Angelesin taide- ja galleristipiirien onttoudesta, tätä kaikkea voi Yön eläimet -elokuvan sanoa olevan, vaikka sitä taidepiirien onttoutta elokuvassa on vain alkupuolen mausteeksi. Jatka lukemista täältä.

SivustonKuvake
Koreografikritikverkstad

Om Koreografikritikverkstad

kalevi-aho
Sonja Saarikosken arvio Kalevi Ahon lyömäsoitinkonsertosta

Sonja Saarikosken arvio Helsingin Sanomissa

auli-sarkio
Auli Särkiö kirjoitti Kalevi Ahon konsertosta

Suomen arvostelijan liiton musiikkikritiikkikurssin satoa. Auli Särkiö kirjoittaa Radion sinfosiaorkesterin konsertista 17.11. Kalevi Ahon lyömäsoitinkonsertto Sieidi. Joht. Gustavo Gimeno

cropped-SivustonKuvake.png
Leslie Jamisonin luento University of Iowassa 6.10 2016

Yhdysvalloista välillä muuta kuin Trumpin ja Clintonin vaalitaistelun raportointia. Empathy Exams -teoksen kirjoittaneen Leslie Jamisonin luento

temptation_artikkelikuva
Arvio Temptationista

Outi Lahtinen arvioi Quo Vadiksen ja Sivuun -emsemblen Temptationin Turun Sanomissa.

kengat
Pelkkä kritiikki ei riitä

Svenska dagbladetissa kaivataan keskustelua näyttämötaiteesta. Kritiikin muodon kehittäminen ei riitä, sillä uudenmuotoinen kritiikki tarvitsee myös sisältöä. Lue Ylva Lagercrantz Spindlerin kirjoitus En ny teaterkritik kommer inte av sig själv.

espoo-meidan-luokka
Katri Kekäläinen arvioi Meidän luokkaa ja Noitavainoa

Katri Kekäläisen arvio Meidän luokasta ja Noitavainosta.

seina
Mona Hatoum Kiasmassa

Donna Roberts kirjoittaa Mona Hatoumin näyttelystä Kiasmassa.

zodiak-ninu
Niko Hallikaisen Okulaari-blogi keskittyy tanssikritiikkiin

Okulaari-blogi

Myllyteatteri: KOLGA
Ohjaus: Miira Sippola
Milka Luhtaniemen kritiikki Kolgasta

Mustekala-verkkolehdessä julkaistu Milka Luhtaniemen kritiikki Myllyteatterin Kolgasta

Mia Hannulan arvio tanssiteoksesta Jeux, uudelleen kuviteltu/re-imagined

Mia Hannulan arvio Liisa Pentin 30-vuotistaiteilijajuhlateoksesta  Jeux, uudelleen kuviteltu/re-imagined

 

 

just-filming
Tomas Janssonin kritiikki Just filming -esityksestä

Arvio Kansallisteatterin esityksestä Just filming

LogoKNT
Noesis-verkkolehdessä kaivataan kokemuksen tarkkaa kirjausta

Sloganeiden ja nopeiden kohtaamisten sijaan uudessa runouteen keskittyvässä Noesis-verkkolehdessä julkaistussa Oli-Pekka Tennilän esseessä Ylijäämästä ja monimuotoisuudesta kaivataan kokemuksen tarkkaa kirjausta.