Kokemukset

tainak
Onko väline viesti?

Hyvinpukeutunut kriitikko kirjoittaa Taina Kokkosen puupiirroksista. Jatka lukemista täältä.

saila susiluoto
Kaupunkien runoutta

Saila Susiluoto kirjoittaa kaupunkien runoudesta, kaupunkitilojen poetiikasta ja kirjallisuudessa esiintyvistä fantasmagorisista kaupungeista. Jatka lukemista täältä.

lehtinen ilja
Liikekieli.com -lehdessä jäsennetään näyttämöä

Ilja Lehtinen jäsentää näyttämöä Liikekieli.com-lehdessä. Lue artikkeli täältä.

kertomuksen vaarat
Kertomuksen vaarat

Maria Mäkelä ja Matias Nurminen puhuvat Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektista täällä.

bitef
Naisen kuvia ja matka Balkanille

Nainen kuvassa

 

Viimeinen tango Pariisissa -elokuvaa (1972) tehdessään Bernardo Bertolucci ja Marlon Brando raiskasivat toisen pääosan esittäjän, 19-vuotiaan Maria Schneiderin, jotta saivat elokuvalle tallennettua aidon reaktion. Asia nousi laajalti esille vasta nyt. Jutta Sarhimaa haastatteli Nyt-liitteeseen Anna Paavilaista, jonka Play Rape -esitys pui naisen asemaa teatterissa.

”Muuttaako tällainen kohu elokuvan katsomista? Viekö se klassikolta klassikon statuksen? Anna Paavilainen ei usko boikotteihin, vaan toivoo, että Viimeinen tango Pariisissa laitettaisiin esimerkiksi televisiosta näytettäessä tämän keskustelun kontekstiin. ‘Tämähän on oiva esimerkki naisiin kohdistuvasta väkivallasta monella tasolla. Jos joku Yle päättää sen esittää, sen ympärille voisi hyvin laittaa keskustelun aiheesta’, hän sanoo.”

Paavilaisen mukaan menneeseen ei kannata liikaa jäädä vaan asioita on muutettava tässä hetkessä.

”Ei ajateltaisi, että tuo on jotain vanhaa, kauhisteltaisi sitä yksi viikonloppu ja jatkettaisiin, vaan katsottaisiin oikeasti, millaisia juttuja nyt tehdään ja millaista kulttuuria tulevaisuudessa synnytetään.”

Osaavatko kriitikot havainnoida naiskuvaa? Mikä puhututtaa nyt? Esitys-lehden uusimman numeron teemana on masturbaatio. Siinä Pilvi Porkola miettii, mitä naisen masturbaatio viihteessä ja taiteessa tarkoittaa.

”Masturbaatiota populaarikulttuurissa tutkinut Laura Roswarne on todennut, että ainakin aiemmin masturboiva nainen edusti esimerkiksi elokuvissa usein jotain muuta kuin sitä, että hän olisi seksuaalisesti aktiivinen ja kiihottunut. Elokuvissa ja sarjoissa masturbaatio on ollut sallittua mieshahmoille eräänlaisena rutiininomaisena toimenpiteenä – koska täytyyhän heidän saada purkaa seksuaalisuuttaan. Naisten kohdalla elokuvien yleisenä lähtökohtana näyttää olevan, etteivät naiset masturboi, ja jos he näin tekevät, käy myöhemmin ilmi, että he ovat jollain tapaa itsetuhoisia. Roswarne mainitsee useita esimerkkejä elokuvista, joissa naisen masturbaatio on ollut oire henkilön myöhemmästä häiriökäyttäytymisestä.”

Porkola päätyy pohtimaan tanssija Sanna Kekäläisen Queer elegioita -esitystä, jonka vastaanotto osoitti, miten vaikeaa naisten masturbaation esitysten vastaanottaminen ja tulkitseminen on.

”Ehkä naisten masturbaation esityksissä on haasteellista juuri se, minkä Kekäläinen omassa esityksessään totesi: naisen ja miehen genitaaleja katsotaan näyttämöllä eri tavoin. Hänen mukaansa mies voi kävellä näyttämöllä alasti penis näkyvillä, ja voimme katsoa häntä ja maailmaa hänen ruumiinsa kautta. Kun nainen kävelee alasti näyttämöllä, voimme niin ikään katsoa häntä, ja hyväksyä hänen alastomuutensa osaksi esityksen estetiikkaa. Mutta kun nainen levittää säärensä ja paljastaa genitaalinsa näyttämöllä, se muuttuu välittömästi pornografiaksi.”

Samassa lehdessä Tuomas Laitinen puolestaan kysyy, miksi naisen masturbaatio on hänen havaintojensa mukaan moniselitteisempää kuin miehen. Nainen etsii itseään koskettelemalla itseään mutta mies on säälittävä runkkari.

Masturbaatioaiheeseen on tarttunut myös yhdysvaltalaiskirjailija Maggie Nelson, joka kirjoittaa New York Timesissa siitä, miten Prince avasi hänelle kymmenenvuotiaana mahdollisuuden kohdata oma seksuaalisuutensa. Princen androgyyni olemus avasi mahdollisuuden ymmärtää miten voi päästä häpeän toiselle puolelle ja masturboida, nauttia seksistä. 

”The story is of a woman whom he meets while she’s masturbating. I guess you could say she was a sex fiend. Not a slut, mind you. A sex fiend. Yes, that’s it. No word in high school for that, because to be a fiend is to be beyond shame. You can make fun of someone whom you think has been humiliated by sucking dick on the playground, but what can you do with a sex fiend? A sex fiend who knows how to pleasure herself. A sex fiend who wants to, knows how to, grind.”

Jotta näyttämöille saataisiin toisenlaisia naiskuvia, tarvitaan rakenteet, jotka auttaisivat niiden tuomista esiin. MoMa:n Performance Space 122:n uudeksi johtajaksi on valittu 38-vuotias Jenny Schlenzka. Hän puhuu teatterimaailman patriarkaalisuudesta. 

“The theater world is very patriarchal,” she said. “To change that is going to be exciting, and it’s going to release a new energy. New ideas will come up.”

Vahvoja teattereiden naisjohtajia ja suunnannäyttäjiä kuitenkin löytyy myös ja etenkin Suomesta. Yksi ohittamaton on tietysti Vivica Bandler, joka syntyi sata vuotta sitten. Sen kunniaksi Vivica Bandlerin säätiö viettää koko vuoden juhlavuotta. Bandleria muistelevat säätiön blogissa sekä Birgitta Ulfsson että Asko Sarkola. Ulfsson sanoo, ettei hänestä olisi koskaan tullut näyttelijää ilman Bandleria.  Bandlerin kaltainen kosmopoliitti teatterinjohtaja olisi nykypäivänäkin radikaali.

Olisi kiinnostavaa, jos teatterin lähihistoriasta nostettaisiin esiin naisteatterinjohtajia enemmänkin. Lähihistoriasta löytyy Paavilaisen esityksen lisäksi paljon kapinaa ja innostavia esimerkkejä – ja paljon myös merkkejä siitä, että kehitys on mennyt parempaan suuntaan.

Jotta naiskuvasta voisi puhua kiinnostavasti, tarvittaisiin vähän pidempää historiallista perspektiiviä. Hyvä esimerkki oivaltavasti historiallisesta perspektiivistä voisi olla Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi (2016) -romaanin tapa analysoida yhtä aikaa nykyihmisen jatkuvaa esiintymisen tarvetta ja Oscar Wilden elämää ja elämänfilosofiaa. Nykynainen esittelee ja esittää elämäänsä somessa. Anna-Kaari Hakkaraisen high-life-romaani liikkuu muodin maailmassa ja kertoo elämän esittämisestä, mutta nykypäivän armotonta elämän esittämistä kehystää Oscar Wilden tarina. Pelkkä nykyihmisen narsismin ja elämän tyhjyyden pilkkaaminen olisikin onttoa. Hakkaraisen kirja on saanut innostuneen ja oivaltavan vastaanoton monissa blogeissa.

Hakkaraisen kirja osoitti, että muotibloggausta ja someakaan ei tarvitse käsitellä vain nykypäivän kautta. Muotia oli Neuvostoliitossakin. Muodin kulttuurihistoriaa valottaa YLE Radio 1:n Kalle Haatanen ohjelmassaan, jossa keskusteltiin  muodista Neuvostoliitossa, jonka absurdius tavoittaa jotain ihmisen ikuisesta tarpeesta olla ”in” – ja siitä, miten talousjärjestelmä sitä ohjaa, oli aika tai paikka mikä tahansa.

Somessa tapahtuvaa itsen esittämisetä ja merkitystä ihmiskuvaamme ja omakuvaamme kommentoidaan parhaillaan useammassakin esityksessä, kuten Teatteri Jurkan Snapissä ja Ylioppilasteatterin poseerauksia, erilaisia pudotuskisoja ja tirkistelyä tihkuneessa XL-esityksessä. Linnea Peurakoski teki snapchat-kritiikin Snapista, jossa hän asetti itsensä yhtä alttiiksi kuin improvisoivat esiityjät, jotka esittivät twiittien mittaisia aforismeja, rakensivat kohtauksia someen tulleiden toiveiden mukaan ja älypuhelin näytteli tärkeää osaa henkilöiden toiminnassa. Sekä Snapissä että XL-esityksessä ihmisen halua esittää elämäänsä kuvattiin suoraan. Mutta asetelmallisuutta ja tarvetta esittää omaa elämäänsä voi kuvata myös vähemmän ilmeisesti. Anna Mustosen, Anna-Mari Karvosen, Emmi Vennan ja Milja Ahon nimetön esitys puhuu auki esitystapahtumaa koko ajan. Baltic Cirfcle -festivaalilla marraskuussa nähty teos ei missään vaiheessa rakenna kuvaa. Janina Rajakangas ja Tuomas Laitinen keskustelivat esityksestä tekijöiden kanssa Esitysradiossa ja siinä tuli esiin tapahtuman tavaton hauraus, se tavoitti jotain aivan muuta kuin valmiin asetelman ja kuvan ja purki esityksen lempeästi. Mia Hannula sanallisti kokemustaan Turun Sanomien kritiikissä:

”Teos pyrkii tiedostamaan ja reflektoimaan rakentumistaan, purkamaan ja ylittämään esitystä rajaavat tekijät. Samalla se vaivihkaa taidokkaasti kutsuu katsojan eläytymään omaan sisäiseen suggestiiviseen maailmaansa. Kuten havaitsemaan ja kokemaan, miten ’jokainen liike tilassa on koreografiaa’ ja johon ’katsojan valinnat tulevat osaksi’. Esitystaiteen korostettu asetelmallisuus kääntyy taiten aidoksi läsnäoloksi esitystapahtumassa, jaetuksi hetkeksi, jonka merkitykset paikantuvat katsojan kokemismaailmaan.”

Somen ja median toistamia tuhovoimaisia narratiiveja voi käsitellä myös keskustelemalla klassikkojen syöttämien toimintamallien kautta. E.L Karhun Prinsessa Hamlet kertoo siitä, miksi kulttuurimme haluaa toistaa itsetuhoisen naisen tarinaa. Nykypäivänä media mässäilee säälimättömästi pop-prinsessojen, kuten Britney Spearsin sekoamisella. Prinsessa Hamletissa näytetään miten monin tavoin nuorta naista ajetaan hulluuteen, se on glorifioitu tapa kapinoida. Mimesis&Muusa -lehden näytelmäarviossa huomioidaan myös teoksen luokkatietoinen feminismi. Sekoaminen on tuhoisaa, mutta kuitenkin ikään kuin etuoikeus. Pia Autero analysoi sitä artikkelissaan:

Prinsessa Hamlet avartaa yhteiskunnallista näkökulmaansa marssittamalla esiin hallitsijoiden jälkiä siivoavan työväenluokan. Poikkeusyksilöiden sikaillessa ja sekoillessa huvittavat raatoja ja eritteitä luuttuavat työläiset itseään tökeröillä vitseillä, eivätkä todellisuudessa välitä näennäisen ihailunsa kohteena olevan eliitin kohtaloista tuon taivaallista. Hallitsijoilta kaivataan vain huvitusta – todellisuudella spektaakkelin toisella puolen ei ole merkitystä.”

Tarinoita, jotka vaikuttavat elämäämme, aletaan rakentaa jo lasten saduissa ja lapsille tehdyissä esityksissä, siksi historiallsen perspektiivin on hyvä kurottua varhaisiin lapsuuskokemuksiin saakka. Aikuiset osaavat pitää puoliaan ja vaatia analyyttisempaa ihmiskuvaa, mutta kuullaanko lapsia, jos he vaativat laadukkaampaa esitystarjontaa? Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka piti Laadukas lastenteatteri -seminaarissa puheenvuoron lastenteatterin merkityksestä ja ehdotti toimenpiteitä lastennäytelmän kehittämiseksi.

Leena Krohnin romaanissa Erehdys on päähenkilönä kirjailija. Tämä fiktiivinen kirjailija ajattelee, että taiteen tehtävä ei ole tehdä näkymätöntä näkyväksi, vaan tehdä näkyvä nähdyksi. Lastennäytelmäkirjallisuudesta puhuessani koetan tehdä juuri tätä työtä. Tehdä näkyvää nähdyksi. Lastennäytelmät ovat olemassa. Niitä ei ole paljon, ei. Niitä on aivan liian vähän. Hyviä, laadukkaita lastennäytelmiä on vielä vähemmän. Miksi näin on? Minä väitän, että syynä on se, etteivät lapset ole olemassa. Siis tietysti fyysisinä olentoina he ovat olemassa, mutta poliittisesta todellisuudessa he puuttuvat.”

Longan puheenvuoron jälkeen on kiinnostavaa sukeltaa klassikkosatujen lähilukuun ja tarkastella, millaisia asioita lapsille tarjotaan. Yle Radio 1:n Olipa kerran -sarja puolestaan tutustuttaa satujen kulttuurihistoriaan. Mitä kaikkea sieltä löytyy? Olipa kerran -sarjassa pureudutaan siihen, miten kukin satu on eri aikoina ja eri paikoissa kerrottu ja miten sadut ovat aikojen kuluessa muuttuneet. Analyysit liikkuvat psykoanalyyttisista havainnoista poliittisiin. Taiteen toistamien naisten kuvien purkamisessa satujen eri kerrostumien avaaminen onkin hyvin hedelmällinen lähtökohta. Kaikki lapsena selkäytimellä opitut illuusiot ja käyttäymiskaavat vaikuttavat siihen, miten naista kuvataan edelleen.

Katsaus Balkaniin

Yllättävän moni kriitikko on kääntänyt viime aikoina katseen Balkanille. Balkanin alueen kirjallisuus on tullut minulle tutuksi Mansarda-kustantamon julkaisemien suomennosten myötä. Suuri elämys oli aikoinaan Danilo Kišin Varhaisia suruja, joka teki vaikutuksen herkän pojan havainnoissaan. Kari Klemelän perustama kustantamo on tehnyt kulttuurityötä jo yli kymmenen vuotta. Mansarda-kustantamon sivuille on koottu juttuja kustantamosta, joka on herättänyt poikkeuksetta suitsutusta, muun muassa Sinisten ajatusten hautausmaa -blogissa:

“Makedonialainen kirjallisuus ja kirjailijat ovat ennen tätä teosta olleet allekirjoittaneelle suuri mysteeri ja ihmekös tuo, sillä Keskustelu Spinozan kanssa on ensimmäinen makedoniasta suomeksi käännetty kaunokirjallinen teos. Kari Klemelän (s. 1955) luotsaamaa Mansarda-kustantamoa pitää kiitellä mittaamattoman arvokkaasta kulttuurityöstä sen ottaessa vastuuta eteläslaavilaisen kirjallisuuden tuomisesta suomalaisen lukijakunnan tietoisuuteen. Pienkustantamojen merkitys suomalaisen kirjallisuuden ja käännöskirjallisuuden julkaisemisessa on kustannusmaailmassa vallalla olevien myllerrysten keskellä äärimmäisen tärkeää.”

Balkanin alueen kulttuuri on viime vuosina näkynyt teatterifestivaaleilla. Esimerkiksi Stage-festivaalille ja Tampereen Teatterikesään sieltä on kutsuttu useita teatteriesityksiä, mutta muutamia yksittäisiä vierailuja lukuun ottamatta alueen kulttuurielämä ei ole tuttu. Nuoren Voiman teemanumero esittelee ison joukon alueen kirjailijoita ja muita taiteilijoita. Lehden haastatteluissa valotetaan taiteen ja kulttuurin asemaa Balkanilla. Lehti nostaa esiin myös suomalaisia Balkanin alueen kulttuurin tuntijoita. Muusikko Jaakko Laitinen on Väärä Raha -yhtyeen kanssa jo seitsemän vuoden ajan levittänyt ja fuusioinut alueen musiikkiperinnettä Suomessa ja saanut sille vankan kuulijakunnan. Laitinen sivuaa myös nationalismia:

”Todella fiksuiltakin tyypeiltä saattaa tulla aivan hirveää tekstiä, kun puhe kääntyy naapurimaan kansalaisiin.”

Nationalismin pohdinta on lehdessä syvällistä ja tarkkaa. Ensinnäkin lehden artikkelit valottavat aluetta monimuotoisena ja moniäänisenä kulttuurialueena. Kuten päätoimittaja Maaria Ylikangas pääkirjoituksessaan sanoo:

”Kroatialaisten ja suomalaisten tavassa puhua suhteestaan Euroopan Unioniin on hyvin paljon samaa, kuten itsensä kansallinen hahmottaminen pienenä maana Euroopan reunalla. Ulkopuolisuuden ja sivullisuuden tunne yhdistää meitä. Mutta suurempia ovat erot: jugoslavialainen sosialismi ei luonut niin vahvaa yhtenäiskulttuuria, etteivätkö sosialismin aikana syntyneet nelikymppiset hahmottaisi alueensa uskonnollista ja kulttuurista moninaisuutta ja vaihtuvuutta. Suomalaisessa kulttuurissa on luontevaa pikemminkin kokea kuuluvansa yhtenäiskulttuuriin. Toni pitää suorastaan kammottavana, kun kerron, että Suomessa samaan protestanttiseen kirkkokuntaan kuuluu leijonanosa kansasta.”

Toisena tärkeänä kysymyksen halki artikkeleiden kulkee kysymys siitä, miten lännessä on totuttu katsomaan Balkania. Slovenialaissyntyinen filosofi Slavoj Žižek analysoi klassikkotekstissään Balkanin aave (kääntänyt Vesa Rantama) vuodelta 1999 Balkania länsimaisen katseen tuottamana fantasiana. Hänen mukaansa esimerkiksi Emir Kusturican elokuvien suosio lännessä perustuu huomattavalta osin rasismiin, jossa Balkanin romanit eksotisoidaan. Žižek kysyy:

”Eikö Balkan olekin pieleen menneen nationalismin ruumiillistuma, sellaisen synkän ja itsetuhoisen etnisen raivon, joka muodostaa täydellisen kontrastin erilaisten yhteisöjen rauhanomaiselle rinnakkaiselolle.”

Ylikangas sanookin pääkirjoituksessaan, että nykyiset nationalismit ovat aina nykyisiä vaikka länsimainen katse haluaa nähdä Balkanin alueessa erityistä kaaosmaisuutta. Nyt, kun Euroopassa jylläävät nationalistiset voimat, on Žižekin artikkeli uudella tavalla ajankohtainen. Eurooppalaiset eivät pystykään enää kauhistelemaan sen rajoilla tapahtuvaa nationalistista riehuntaa ja ulkoistamaan sitä:

”Sinä saat juoda ja syödä mitä vain haluat, jopa vihata, tapella, tapaa ja raiskata. Jos emme kunnolla huomaa nykyisen nationalismin perverssiä, näennäisen vapauttavaa vaikutusta, tuomitsemme itsemme epäonnistumaan sen todellisen luonteen edessä.”

Balkan voi toimia nimenomaan omantunnon herättelijänä, ainakin silloin, kun lähihistorian sotia ei lakaista pois taidefestivaalin alta.  Uusimmassa Critical Stages -lehdessä kanadalainen teatterikriitikko Martin Morrow arvioi syys-lokakuun vaihteessa Belgradissa pidetyn BITEF-teatterifestivaalin ohjelmiston kunnianhimoiseksi, mutta moitti sitä siitä, ettei se kyseenalaistanut länsimaalaista katsetta tarpeeksi:

“The theme of this year’s BITEF was “On the back of a raging bull,” which alludes both to Europa’s wild ride in Greek mythology and to the upheaval being experienced in Europe today, from the huge migrant crisis to the relentless terrorist attacks. Now more than ever it’s imperative that white Europe—and the West—engages with the “other” and tries to understand its point of view. These three shows don’t quite get there, but they’re headed in the right direction.”

Critical Stages -lehti on omistanut  uusimman numeronsa tavalla tai toisella pakolaiskysymykselle ja BITEF-festivaalin kritiikkikatsaus asettuu rinnakkain kodittomuutta ja pakolaisten kohtaloa teatterissa analysoivien artikkeleiden kanssa. Belgradin festivaalin ohjelma keskusteli paitsi nykyisen pakolaiskriisin myös Belgradin lähihistorian kanssa. Äärimmäinen itsekriittisyys yhdistyi isoihin eettisiin pohdintoihin. Esimerkiksi wieniläisen Burgtheaterin esittämä Wolfram Lotzin The Ridiculous Darkness oli Joseph Conradin Pimeyden sydämen inspiroima kuvaus länsimäisen ihmisen tarpeesta ulkoistaa kaikki maailmassa tapahtuva pimeys ikään kuin samaan paikkaan. Esityksessä Afganistan on alue, joka kattaa niin Afrikan nälänhädät kuin ex-Jugoslavian sodat.

Balkanin alue on tunnettu korkeatasoisita teatterifestivaaleista, mutta elokuvafestivaalienkin taso vaikuttaa blogimaailman mukaan laadukkaalta. Elokuvakriitikko Antti Selkokari kävi marraskuussa Balkanin suurimpiin kuuluvalla elokuvafestivaalilla Thessalonikissa, Pohjois-Kreikassa.

Suomalaisista kirjailijoista Balkanin aluetta ovat kirjoissaan kuvanneet Jani Saxell ja Pajtim Statovci. Saxellin Sotilasrajan unet -romaani julkaistiin 2014.  Se nostaa esiin entisen Jugoslavian maiden sotaisan menneisyyden. Sotien haavat revitään auki, jos ne ovat edes todella arpeutuneet, kun Osattomien armeija palauttaa vuonna 2016 Bosnian sodan raakuudet koko Euroopan mieliin.

Sotilasrajan unet on seikkailu, jossa onnellisesta lopusta on turha haaveilla. Se kertoo menetyksistä ja ahneudesta, loputtomasta sotimisesta ja pahuuden eri muodoista. – – Teos peilaa nykyhetken uutisotsikoita aina sodan hirmutöistä Suomessa tapahtuvaan järjettömältä tuntuvaan väkivaltaan. Se kertoo nyky-yhteiskunnan pahuudesta ja pahoinvoinnista. Se kertoo kierteestä, joka ei tunnu katkeavan, aina alkaa uusi sota, uusi kosto. Konkreettinen sotilasraja, jossa veri virtaa aina vaan tuhansien vuosien jälkeenkin löytyy Sarajevon ja Balkanin alueelta, mutta metaforista rajaa rakennetaan myös jokapäiväisessä elämässä. Elämässä, jossa milloin tahansa naapurista saattaa tulla vihollinen. Toivottavasti Saxellin luomat kauhukuvat eivät lähitulevaisuudessa herää henkiin”, kirjoittaa Noora Lehtimäki Kiiltomadossa.

Kaksi romaania julkaissut, kosovolaislähtöinen Pajtim Statovci kirjoitti joulukuussa Ylen nettikolumnissaan siitä, miten vaarallisia kirjailijalle ovat kaikki kansalaisuuteen liittyvät oletukset.

”Erilaisten määreiden ja yleistysten lävistämä julkinen puhe on paitsi kysynyt kirjallisuudelta, mitä se saa käsitellä ja kenen kynästä, myös tehnyt minusta sekä kirjailijana varovaisemman että yksityishenkilönä tietoisemman kansallisuudestani kuin olen eläessäni ollut. Se on valtavan surullista, sillä eihän kirjailija voi pelätä omaa fiktiotaan.”

Statovci viittaa turkkilaiseen kirjailijaan Elif Shafakiin todetessaan, että:

”…keskustelu kirjallisuudesta lähtee valitettavan usein liikkeelle mustavalkoisista, kirjallisuutta typistävistä olettamuksista – esimerkiksi siitä, että ‘maahanmuuttaja’ ilman muuta tuntee kulttuurit, siitä ettemme kuulu samaan joukkoon vaan eri joukkoihin, ja siitä että ollessamme oma itsemme olemme myös kuvia muista.”

 

 

 

 

 

lasivarpaiden-ramppikuume
Lux Helsinki

Lue Praxis-maisteriohjelman blogista arvio Lux In -näyttelystä.

Arkkivahti-blogissa Lux Helsingistä. Jatka lukemista täältä.

multa
Arvio Tiina Lehikoisen runoteoksesta

Penjami Lehto arvioi Tiina Lehikoisen runoteoksen Multa. Lue täältä.

France, 2007 -2010
From the series "Sasha".

France, 2007 -2010
Issue de la série "Sasha".

Claudine Doury / Agence VU
Kirjailija Mary Karr kirjoittaa ruumiillisista muistoista

Mary Karr kirjoittaa ruumiillisista muistoista Art of Memoir -teoksesta poimitussa esseessään Sacred carnality.

hakkarainen-kritallipalatsi
Kristallipalatsista puhutaan kirjablogeissa

Helmi Kekkosen lukukokemus Kristallipalatsista

Lumiomenan arvio Kristallipalatsista.

Sinisessä kirjahyllyssä arvio Kristallipalatsista.

 

SivustonKuvake
Koreografikritikverkstad

Om Koreografikritikverkstad

ritilä
Kajaanin kaupunginteatterin johtajan blogimerkintä

Kajaanin kaupunginteatterin johtaja Helka-Maria Kinnunen pohtii teatterin merkitystä.

cropped-SivustonKuvake.png
Leslie Jamisonin luento University of Iowassa 6.10 2016

Yhdysvalloista välillä muuta kuin Trumpin ja Clintonin vaalitaistelun raportointia. Empathy Exams -teoksen kirjoittaneen Leslie Jamisonin luento

heidi-backstrom
Kulttuurimuija esittäytyy

Kolumnisti Kulttuurimuija kaipaa haastattelussaan taidekritiikkiin innostusta ja epäilee, että blogeihin on siirtynyt se innostuneisuus, mikä ennen välittyi sanomalehtien kritiikeistä.

Viikkokatsaus
Kokemuskirjoitus

Kokemuskirjoitus Niin kauas kuin omat siivet kantaa -esityksestä Teatteri Jurkassa.

cropped-SivustonKuvake.png
Mazing Cities

Kujerruksia-blogissa katsottiin Helsinkiä toisen kaupungin nuorten silmin Mazing Cities -kaupunkikierroksella.

norsunluun-matskua
Norsunluutornin viikkokatsaus

Mitä on mainstream?

Ensimmäisessä Kulttuurin Norsunluutornin viikkokatsauksessa tarkastellaan, mitä jako mainstreamiin ja marginaaliin nykypäivänä tarkoittaa. Teema nousi esiin omasta halustani miettiä, mitä mainstream eli valtavirta oikein tarkoittaa, kuka sen määrittelee ja onko nykypäivänä valtavirtaa enää edes olemassa?

Kysymys kiinnosti minua myös siksi, että huomasin nettilehtien ja blogien jutuista muutamia pelkästään mainstreamia pohtivia juttuja. Sitä myöten myös muiden tekstien katsominen siitä näkökulmasta, miten niissä käsiteltiin mainstreamia, alkoi tuntua mielekkäältä. Puhe tuottaa todellisuutta.

Esitystaiteilija Tuomas Laitisen, tanssija-koreografi Janina Rajakankaan ja tanssija-koreografi Mira Kauton perustaman Esitysradion lokakuun lähetyksessä oli vieraana esitystaiteilija Elina Pirinen. Esitysradiossa keskustellaan kanssa hänen työstään ja praktiikastaan, Pirisen kanssa he keskustelivat etenkin hänen viimeisimmästä koreografiastaan Concerto under Waterlilies.

Mainstreamista keskustelu liittyy siihen, miten jostain ylipäätään tulee mainstreamia, kuka sen määrittää ja miksi. Tämä liittyy keskeisesti siihen, mitä pidämme niin sanotusti normaalina ja keskivertona tapana katsoa ihmistä ja puhua ihmisestä sekä miten katsomme ihmistä näyttämöllä.

Viime viikolla Kiasmassa järjestetyn teatteri.nyt-festivaalin taiteilijakeskustelussa Pirinen sanoi yrittävänsä tuoda näyttämölle ennen kaikkea psyykkistä ruumista, ei representoivaa. Näyttämö kuitenkin saattaa Pirisen mielestä kehystää tai tiivistää hänen esityksensä niin, että katsojat ja kriitikot näkevät hänen esittämänsä hahmot jollain lailla vammautuneina, psyykkisesti häiriytyneinä tai lapsina, vaikka hän ei koe missään tapauksessa esittävänsä mitään sellaista. Pirinen ei ajatellut esittävänsä herkkää ihmistä: ”Jos on todella herkkä, millaista materiaalia silloin syntyy? Ei se mene niin, että herkkä ihminen tekee herkkiä liikkeitä.”

Pirisen tapauksessa jaon mainstreamiin ja marginaaliin aiheuttaa ennen kaikkea pyrkimys puhua esityksistä suhteessa siihen, minkä oletetaan olevan normaalia. Ajattelen, että mainstream on Pirisen teoksen kohdalla pakopaikka ja vankila, josta käsin teosta ei pystytä kohtaamaan eikä kokemusta sanallistamaan ja siten jakamaan toisten kanssa.

Radiossa Pirinen puhuu siitä, minkälainen subjekti on nykyään. Pirinen hakee syvää subjektiviteettia. ”Elämme pinnallisesti lörpöttelevän subjektin aikaa. Että yrjöillään vaan. Koen että subjekti on todella problemaattinen nykyaikana.”

Mainstreamia pohtii myös taidekriitikko Heikki Kastemaa Kulttuurinavigaattori-blogissaan, missä hän purkaa kieltä, jolla japanilaisesta Yayoi Kusamasta puhutaan.

Jutussa pilkotaan osiin median toistamia kliseitä. ”Vallankumouksellinen”, ”Suurnäyttely”, ”Itseoppinut”, ”Aikamme merkittävimpiin kuuluva” ja ”Kun meiltä loppu sanat” saavat blogissa kuivan analyyttisen käsittelyn. Kulttuurinavigaattori nostaa esiin kielen merkityksen siinä, miten taidetta jaotellaan mainstreamiksi ja marginaaliksi.

Pirisen teoksessa  jako mainstreamiin ja marginaaliin syntyi ennen kaikkea siitä, mikä ihmisen kuva on ja miten ajatellaan, että ihmistä pitäisi esittää. Yayoi Kusaman näyttelyn yhteydessä kulttuurijuttujen ja kritiikkien kieli pyrki mainstreamiin toistelemalla sloganeita. Slogan ”Kun meiltä loppuu sanat” pilkotaan vakaasti: ”Meiltä loppuvat joskus sanat, mutta mitä tahansa voi sanallistaa, myös Yayoi Kusaman osittain abstraktia taidetta, vaikka se saattaa aluksi tuntua hankalalta.”

Sloganeita ja nopeita kohtaamisia vastaan ollaan myös uudessa runouteen keskittyvässä Noesis-verkkolehdessä julkaistussa Olli-Pekka Tennilän esseessä Ylijäämästä ja monimuotoisuudesta.

Esseessä pohditaan, miten halu löytää tekstistä yksinkertaisia viestejä on kaunokirjallisuuden luonnetta vastaan käyvä lukutapa. Tennilä peräänkuuluttaa tekstien aukilukemista. ”Uupuu tarkkaa luentaa: luennan avaamaa tilaa auki piteleviä tekstejä. Tarkkaa luentaa tarkoista kohdista. Sellaisia tekstejä on, mutta vain vähän: esimerkiksi joissakin blogeissa ja toisaalta akateemisessa muodossa kirjallisuudentutkimuksen alueella. Mutta jos jotain, toivoisi silti enemmän aukilukemista, joka ei tarkoitakaan kiirehtimistä tulkintaan ja sitä myöten kontekstointiin, arvottamiseen jne. vaan yksinkertaisesti luetun herättämän kirjallisen kokemuksen tarkkaa kirjausta. Lokikirjaa.”

Tekstien materiaalisuus on Tennilän mukaan syy lukea:

”Materiaalisuus tarkoittaa ylijäämää, niitä syitä, joiden vuoksi lukija palaa sittenkin alkuperäiseen säkeeseen, siihen joka ei tyhjentynytkään viestiin. Mutta ylijäämä ei koskaan ole mitä hyvänsä ylijäämää. Se on merkityksen pimeää materiaa, jonka täytyy löytää yhteinen painonsa tullakseen havaittavaksi. Se luetaan esiin kirjassa, vähä vähältä.”

Mikä suhde teoksen arvottamisella ja jaolla mainstreamiin ja marginaalin on?

Mustekala-lehden viimeisin teemanumero keskittyy hyvinvointiin. Matti Tuomela pohtii esseessään, että kritiikki ei ole suosiossa, koska se ei ole tuottavaa: ”Hyvinvointi-ideologiassa ja niin kutsutussa luovassa taloudessa taiteen arvostus on ennen kaikkea luovuuden arvostamista. Taitelijat tekevät siistejä juttuja, jotka kiillottavat maiden ja kaupunkien brändejä eli tuottavat immateriaalista arvoa. Taideteos itsessään on vain luovuuden muistomerkki. Tärkeintä on, että jotain uutta syntyi, kenties jotain innovatiivista. Taiteen pariin hakeudutaan, koska se ruokkii mieltä ja kannustaa näkemään maailman uudella tavalla. Vähän kuten Steve Jobskin näki. Tällä tavoin taidekokemus välineellistyy osaksi yksilön oman edun tavoittelua – jota tietysti perustellaan sankarimaisesti halulla auttaa muita. Ja jälleen kriitikko on liemessä. Taiteen harkitseva ja analyyttinen pohtiminen on luotaantyöntävää, koska se sivuuttaa siitä olennaisimman: luovuuden – sen että joku keksi jotain. Joku edes yritti jotain.”

Samassa lehdessä on kuitenkin loistava esimerkki siitä, miten voi kirjoittaa analyyttisen ja esityksen ongelmia esiin tuovan kritiikin älykkäästi, asiantuntevasti ja ilman ilkeilyä. Sellainen on Milka Luhtaniemen kritiikki Myllyteatterin Kolgasta.

Tanssikriitikko Niko Hallikainen pitää Okulaari-blogia, johon hän kirjoittaa Zodiakin tanssiteoksista eräänlaisena Zodiakin kotikriitikkona. Hän määrittelee nykykritiikin tehtävän olevan jossain aivan muualla kuin sen selvittämisessä, miten yksittäinen kriitikko teoksen arvottaa: ”Esityskritiikin keskiössä ei enää ole kriitikkosubjekti, jonka arvoasteikolla teos naulitaan hyvän ja huonon välimaastoon. En tunne omasta sukupolvestani juurikaan katsojia, joissa esitys synnyttäisi esim. halua korjata tai uudelleenohjata näyttämöä. Oma maku ei tunnu järkkymättömältä, luontainen tarve perustella mieltään pehmentää myös maun. Esitystaide tarvitsee tässä ajassa tuekseen makutuomarin sijaan asiantuntevaa tekstiä, joka omalta osaltaan elävöittää esitystä.”

Kriittinen kirjoittaminen ei siis Hallikaisen mukaan pyri arvottamaan teosta vaan löytämään ja tulkitsemaan kunkin teoksen erityispiirteet eli tämän arvon: ”Kriittinen kirjoittaminen pyrkii aukikirjoittamaan teoksen arvot katseen yksilöllisestä tulkinnasta käsin. Kritiikki on arvottamisen sijaan arvojen katsomista.

Okulaari-blogin tavoite on kietoutua tiiviisti tähän aikaan; katseen ja lukijoiden ja esityksen ja tanssikentän muuttuviin tarpeisiin nyt, kun nämä tarpeet tuntuvat yhtenäisiltä.”

Hallikaisen lähtökohtana ei ole arvottamisesta luopuessaan tsempata kaikkia luovia taiteilijoita vaan halu kirjoittaa asioita auki. Kirjoittajalla on eetos, joka määrää hänen kirjoittamistaan.

Latistaako mainstream taiteesta puhumista siksi, että syvistä kokemuksista puhuminen on myös hyvin henkilökohtaista ja intiimiä? Kuinka perusteellisesti kokemusta voi avata? Puhuuko kriitikko aina asiantuntijan roolissa, jolloin kokemuksen avaaminen on liian intiimiä? Ei välttämättä. Svenska Ylen toimittaja Tomas Jansson kirjoitti Kristian Smedsin ohjaamasta Just filming -esityksestä kritiikin, jossa kävi läpi suhteensa Smedsin ohjauksiin. Hän ei oikeastaan kirjoittanut esityksestä vaan kaikesta sen ympärillä ja tuli siten paljastaneeksi ennen kaikkea suhteensa taiteilijan teoksiin ja teemoihin. Janssonin kritiikki on helposti luettava mainstream-kritiikki, sitä ei ole tarkoitettu vain harvojen ja valittujen luettavaksi. Mutta Jansson käyttää asiantuntemustaan tässä siltana, joka auttaa ketä tahansa lähestymään Just filming -teosta. Jansson ei selitä esitystä tyhjäksi tai vello omissa tuntemuksissaan, vaikka kirjoitus on hyvin henkilökohtainen. Äkkiä pyrkimys yleiseen ja tavallisen lukijan tavoittamiseen vaikuttaa kaikkein parhaimmalta tavalta kirjoittaa kritiikki. Mutta tässä olettamuksena ei ollut, että tavallinen lukija haluaisi kaiken helpotettuna vaan pikemmin siihen, että ihminen joka on voinut viettää aikaa esityksissä, voi antaa tietoa niille, joilla ei moista mahdollisuutta ole ollut.

Tomas Janssonin kritiikki on asiantuntijan kritiikki, joka on kuitenkin selvästi suunnattu ihmisille, jotka eivät välttämättä tiedä yhtään mitään Kristian Smedsistä, joka sentään on teatteria seuraavien ihmisten tuntema.

Mia Hannulan kirjoittama, Turun Sanomissa julkaistu arvio Liisa Pentin 30-vuotisjuhlavuoden teoksesta taas edustaa hyvin vastakkaista mainstream-tapaa puhua taiteesta. Siinä missä Jansson kuvaa henkilökohtaista matkaansa Smedsin teosten parissa, Hannulan kritiikki taas on lyhyt ja tiivis, avaa tarkasti kaikkea, mitä esityksessä on ja asettelee niitä tarkasti kontekstiin. Esitys ei ole ilmiselvästi henkilökohtainen, mutta esityksen kuvailun tarkkuus ja herkkyys estävät kritiikkiä muuttumasta etäiseksi ja mainstreamiksi siinä mielessä, että teksti menettäisi otteen teoksen oikeasta luonteesta pyrkiessään helppouteen.

Kulttuuriblogeissa korostuu ennen kaikkea tavallisen katsojan tai lukijan kokemus, mutta kuinka tarkkoja kokemusten kuvaamiset ovat? Miten kuvata epämiellyttävä kokemus latistamatta sitä turvasanalla normaaliksi kokemukseksi?

Taidetta ja politiikka tekemässä -kirjassa (toim. Jussi Koitela, Terike Haapoja ja Minna Henriksson), josta löytyy asiantunteva kritiikki Mustekala-verkkolehdestä, Baltic Circle -festivaalin entinen johtaja Eva Neklyaeva pohtii Taide ei ole lääke -artikkelissa: “Taide ei ole lääke, eikä sillä ole 100% parantavaa vaikutusta. Taide tekee elämästäni usein paljon vaikeampaa. Syvät taidekokemukset ovat joskus tosi traumaattisia.”

Kuka uskaltaisi kuvata taidekokemusta, joka ei ole automaattisesti eheyttävä? Ehkä kokemuksen henkilökohtaisuuden voi tavoittaa vain tekemällä kritiikistä taideteoksen.

Kritiikki todella voi olla myös taideteos, kuten teatteritutkija Julia Pajusen suositut haikuarviot. Ne sisältävät kuvan ja pienen tekstin. Haikuarviot ovat omia taideteoksiaan ja ne leviävät twitterissä ja netissä nopeasti. Haikuarviot keskittyvät periaatteessa nopeisiin vaikutelmiin, mutta haikurunouden tavoin osoittautuvat paljon monimuotoisemmiksi. Haikuarviot murtavat käsitystä mainstreamista ja marginaalista. Nopeat välähdykset ja pikavaikutelmat eivät olekaan pikaruokaa.

Elina Pirisen pohdinnat nykyihmisen ja subjektin problemaattisuudesta asettuvat jännitteiseen keskusteluun libanonilaisen Rabih Mrouén haastattelun kanssa. Mroué puhuu nykyihmisen kuvasta tarkastelemalla Syyrian sisällissodassa kännykkäkameralla otettuja videoita. Subjektin ongelmallisuus ja kyvyttömyys hallita digitaalista omakuvaa nousevat järkyttävällä tavalla esiin kännykkäkameralla kuvatuissa pätkissä.

Marraskuussa Helsingissä Baltic Circle -festivaalilla vieraileva  Mroué on sitä mieltä, että vallankumousta ei nykypäivänä pystytä enää tekemään hallitsemalla kuvaa, kuten esimerkiksi 1989 tapahtui Romaniassa, missä vallankumoukselliset valtasivat television. Digitaalinen data on hänen mukaansa liian levittäytynyttä, haurasta ja juuretonta, jotta sitä voisi valjastaa vallankumouksen käyttöön.

Maria Säkö

 

norsunluun-matskua
Haikuarviot

Haikuarviot

LogoKNT
Noesis-verkkolehdessä kaivataan kokemuksen tarkkaa kirjausta

Sloganeiden ja nopeiden kohtaamisten sijaan uudessa runouteen keskittyvässä Noesis-verkkolehdessä julkaistussa Oli-Pekka Tennilän esseessä Ylijäämästä ja monimuotoisuudesta kaivataan kokemuksen tarkkaa kirjausta.