Kenen tarinaa kerrot?

Black-Panther-Party

Tarinoista ja vastaanotosta

Kritiikin kysymykset kytkeytyvät vahvasti kysymykseen siitä, kenen tarinaa kritiikki kertoo. Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa teoksessa tärkeässä osassa on myös kirjallisuuskritiikin historia. Kriitikot ovat luoneet kaanonia. Kirjan loppupuolella Eskelinen pohtii kulttuurijournalismin tilaa:

”Sarkastisesti voi sanoa, että ainoa monipuolistumisen aiheuttama ei-taloudellinen ongelma on vastaanoton vaikeutuminen eli käytännössä kriitikoiden, tutkijoiden ja enemmän tai vähemmän asiantuntevien blogistien ja somekommentaattoreiden pitäytyminen perinteisissä luuloissaan tai liian nopeasti vakiintuneissa asemissaan. Kumpikaan orientaatio ei suuresti auta uusimman proosan arvioinnissa tarvittavien tietojen ja taitojen hankkimisessa eikä nyanssien ja muunnelmien tunnistamisessa. Huvittavaa kyllä, taitotason nostaminen auttaisi myös useasti nyyhkittyjen pseudo-ongelmien ratkaisemisessa: jos tilaa on perinteisessä mediassa käytössä liian vähän (tietoverkkojen tuoman digitaalisen lisätilan käyttötarvetta ja käyttötapoja ei ole vielä kaikkialla ymmärretty) tai jos resursseja on määrällisesti lian vähän, niin miksi keskittyä mihinkään muuhun kuin aivan olennaiseen; ja jos tarjontaa on enemmän kuin liikaa, niin sitä tärkeämpää on oppia moninkertaisen perinnetietoisesti tunnistamaan laatu ja uutuus kitschin ja sälän seasta ja keskittymään siihen ja vain siihen.”

Eskelisen kirjassa kulkevat koko ajan mukana rakenteet sekä vallankäytön analyysi, joten kritiikki-instituutio ja kriitikot ovat kirjassa tärkeässä osassa. Eskelisen toive siitä, että kritiikissä keskityttäisiin ainoastaan laatuun ja uuteen, on ideaali. Ehkä sälää pitäisi kuitenkin tarkastella tarkemmin kuin koskaan? Vai mitä tapahtuu, jos vaikkapa kaupunginteattereiden näyttämöillä esitetään epäilyttävän rasistisia esityksiä, mutta niitä ei lainkaan huomioida? Nykyaikana pitäisi keskittyä populaarin, sälän, kitsin ja valtavirran analyysiin.

Kriitikon, teoksen ja tekijän tarinat ja narratiivit kohtaavat erilaisissa lukutavoissa ja niiden muutoksissa. Hahmottelemillamme tarinoilla on merkitystä, koska universaaleja tarinoita ole.  Aura Sevón arvioi Maaria Päivisen Kellari-romaanin aiheen ja kielen suhdetta:

”Kellari-romaanissa monin eri tavoin käsiteltävä vankeusteema herätti minussa lukijana kiihkeän vapautumisen tarpeen. Mutta sen sijaan, että olisin pannut toivoni henkilöhahmoihin – siihen, että edes joku heistä pääsisi irtautumaan kahleistaan, asetinkin vapauttajan rooliin kielen: Päivisen erikoislaatuisen ilmaisun. Jo romaanin ensilehdillä minut valtasi kupliva olo, kutkuttava tunne siitä, että tämä teksti ei tulisi pysymään kurissa, vaan ennen pitkää se riistäytyisi irti, vapautuisi lajityyppinsä rajoitteista ja lähtisi lentoon. Päivisen omalaatuinen ilmaisu on elävää ja ruumiillista, leikkisää ja vinksahtanutta kummissa rinnastuksissaan ja vertauksissaan: ‘Maali tuoksui kykenemiseltä ja viulumusiikilta.’ (58) ‘Aamu puri hampaansa Vilman lihaan ja rouskutti hänet suihinsa kuin kylmän omenan.’ (67) ‘Vilma ei olisi odottanut, että esikoinen alkaisi valua hänen sylistään kuin maito rinnoista mihin sattui.’ (14) ‘[M]ies purskahti ruokapöydässä lapsen suusta ulos kuin maito!’ (103)

Etenkin naisruumista ironisoidaan hersyvästi; teksti suorastaan tulvii feminiinejä merkitsijöitä: ‘Takapihan tunturi erottui taianomaisesti pimeästä kuin pullottava kohtu. Kuin luontoäiti raskaana.’ (83) ‘Vilma veti lastaan puolitosissaan letistä ja tunsi kun samalla munasolu irtosi.’ (29) ‘[Vilma] oli heikkona appelsiineihin, koska niiden mehu ja hedelmäliha muistuttivat kyynelvirran ja kuukautisveren vuotamista.’ (114)

Jos ei aina aiheiden käsittelyssä, niin vähintäänkin merkkien tasolla voi kuulla vahvoja kaikuja naiskirjoituksesta. Jo esikoisteos Silja ja Mai (2010) sisälsi naiskirjoitukseen liitettäviä piirteitä, kuten perinteisen syntaksin, logiikan ja logosentrismin särkemistä vyöryvällä, purkautuvalla ilmaisulla.”

Sevónin lukutapa ei aseta teosta valmiisiin sapluunoihin vaikka hän pohtiikin, voiko kirjaa nimittää romaaniksi:

”Päivisen julkaisutahti on huikaiseva: kokopitkiä teoksia on ilmestynyt tähän mennessä keskimäärin kerran vuodessa. Voi sanoa, että työn jäljessä näkyvät sekä nopeasti kirjoitetun tekstin hyvät että huonot puolet. Ilmaisu on kahleetonta kiitoa, banaalin arjen halki pyyhälletään siivet tulessa, mutta toistuvasti tulee sellainen olo, että teksti ei aivan pysy koossa, se vuotaa. Kirjoittajaa voisi kenties luonnehtia oireellisesti ajanmukaiseksi hyperkirjoittajaksi: aiheesta toiseen hötkyillessään ja sen suurempia synteesejä tekemättä hän muistuttaa linkistä toiseen hyppelehtivää, kiireistä hyperlukijaa. Tällainen proosa panee miettimään romaanigenreä ja sen rajoja. Takakansi- ja markkinointiteksteissä Kellari esitellään romaanina, mutta itse kyllä odottaisin romaanin lajityypiltä enemmän fokusta muotoon. Lukiessani Kellaria kirjoitus tuntui juoksevan niin lujaa, että välillä se maistui läpikirjoitetulta, yksiulotteiselta. Jäin kaipaamaan ajoittaisia pysähdyksiä, hitautta, kypsyttelyn tuomaa kirkkaampaa ydintä. Hitaammalla menolla tekstiin olisi ehkä saatu enemmän kerroksia.”

Luenta ei ole pelkästään myötäsukainen, mutta Sevón onnistuu kuitenkin läpivalaisemaan omia oletuksiaan ja pohtimaan sitä, mikä merkitys odotusten vastaisesti kirjoittamisella on:

”Päivisen kirjoituksessa jokaisen merkin paikka ei ole tarkkaan punnittu, kiihkeässä juoksussa kirjoitus nyrjähtelee; paletin kaikilla väreillä räiskitään ilman että aina olisi selvää, miksi. Mutta on virkistävää lukea kotimaista kaunoa, josta puuttuu tykkänään perisuomalainen itsensä vakavasti ottaminen. Ja juuri se, tietty hallitsemattomuuden tuntu, perfektionismista irtautuminen, luo vaikutelmaa emansipoituvasta kirjoituksesta, vapautuvasta tekstistä.”

Sevónin etukenoisesti uteliaan esseen rinnalla on valaisevaa lukea Literary Hub -verkkolehdestä torjuvan ja ohipuhuvan vastaanoton saaneen kirjailija Lynn Steger Strongin artikkeli When Femininity is Code for Feelings. Siinä hän kirjoittaa oman kirjoitustapansa aiheuttamasta torjunnasta, joka lopulta johti oman tavan vahvaan manifestointiin:

”My agent and I sent my first book out, it was pretty universally panned by the Sales and Marketing departments at a handful of major publishers. But it’s so feminine was our feedback. Feminine, I think, is code for feelings. Too sad for book clubs. Not-quite-literary, but somehow still too difficult. I’m pretty sure that not-quite-literary was yet another term for all those overt feelings, maybe with the added implication of too many, too felt mentions of Virginia Woolf. Uncategorizeable, they said. Just not right. This has, in some form or another, been the feedback I, the person, have gotten most of my life. Too. So. Just not, said my attorney parents. Please, they said—still say. Please just stop. For example, ‘Failure.’ For example, ‘Feeling.’ For example, ‘Birds.’

Woolf was birdlike and she killed herself. Duras was drunk. Jean Rhys, Shirley Jackson, Lucia Berlin, Doris Lessing, drunk and drunk and drunk and abandoned half her kids. What is it that these women couldn’t stomach sober? What is it that felt not worth the work? What was it about the way they failed that felt that much more like failing? Why, for them, wasn’t failing again and again, but then still trying, not just the most noble thing?

*

I feel, think, say: the most terrifying part of every day is when I stop writing, when I am no longer containing feeling inside language, inside fiction, when I must swoop down and into life.”

 

Uudet mahdolliset lukutavat

Eskelinen kommentoi blogissaan kirjansa kritiikkejä. Raukoilla rajoilla luotaa myös suomalaisten lukutapaa, jota Eskelinen pitää yksioikoisena ja toisaalta suorittavana puurtamisena. Leikillisyyden ja monimerkityksellisyyden ymmärtäminen ja yksityiskohtiin keskittyminen ei hänen mukaansa ole suomalaisessa lukutavassa vahvoilla. Sevón ja Eskelinen ehdottavat kumpikin perinteisestä suomalaisesta lukutavasta poikkeavia käytäntöjä. Sevon puhuu esseessään superlukijasta, joka ahmii ja lukee valtavalla vauhdilla.

Superlukijaa voisi ensikuulemalta pitää hitaan lukijan vastakohtana, mutta mietin, onko asia todella niin. Voisi ajatella, että oman lukutapansa tiedostava superlukija olisi nimenomaan suorittavan, automaattisen lukutavan vastakohta? Hitaasta lukemisesta ja tekstiin uppoamisesta on tullut entistä harvinaisempaa. Svenska Dagbladetissa Kim Solin kirjoittaa uppoavan ja joutilaan lukemisen puolesta ja ottaa esimerkiksi Hannah Arendtin. Margareta von Trottan elokuvassa hän makoilee sohvalla, polttaa ja ajattelee. Vaikutta siltä, että mitään ei tapahdu. Arendtin hahmon kaltainen ihminen on turhauttava niille, jotka haluavat nopeita, kirkkaita ja valmiita vastauksia. Ja Arendt itsekin kirjoitti tekstiä, joka vaatii hidasta ajattelua, keskustelua sitaattien kanssa, ajatuksenjuoksun seuraamista. Arendt katsoo uudestaan ja uudestaan sanomiaan asioita, vaihtaa näkökulmaa ja löytää uusia sivupolkuja.

Johanna Venho puolestaan puolustaa eksyvää ja samoilevaa lukemista Noesis-verkkolehden Eksyjän runousopissa:

”Meille uskotellaan, että hankalat olot kuten alakulo, ahdistus tai raivo ovat kemiallista epätasapainoa, joka on korjattavissa. Meille uskotellaan, että päivän kulkua voi hallita, ja kun sen hallitsee, ei joudu reunalle eikä kadota itseään hetkeksikään. Runo on yritys pyristellä näistä valheista irti. Se ojentaa ihmiselle käden, ja vaikka välillä käsi on hapuileva ja kyselevä, kurainen tai karhea, se on kumminkin käsi. Se ylettyy sen muurin yli jonka tämä myöhäiskapitalistinen tietoyhteiskunta ihmisten välille rakentaa, mutta ei yritä väittää että sitä muuria ei olisi olemassa. Mikä lopulta on tärkeää? Myötätunto. Solidaarisuus. Hereillä ja auki pysyminen, silmät auki kulkeminen.”

Lukutapojen murroksesta kertoo myös Koko Hubaran Ruskeat Tytöt -esseekokoelman saamat blogiarviot. Pontus Purokuru ja Helmi Kekkonen kirjoittavat kumpikin oman asemansa ja juurensa tunnistaen. Purokuru ei voi lukea Hubaran esseekokoelmaa ”kenen tahansa” kirjana:

”Mitään kirjaa ei voi lukea kenen tahansa kirjana. Emme vain ole ajatelleet tätä, vaan olemme mieltäneet tietyn väestönosan kirjoittaman kirjallisuuden neutraaliksi. Kun menin opiskelemaan filosofiaa viime vuosikymmenellä, valkoiset miesfilosofit kiistelivät aivan tosissaan siitä, vaikuttavatko subjektin sukupuoli, luokka-asema ja ulkonäkö hänen yhteiskunnasta saamaan tietoon. Ihmeteltiin, voiko naisilla tai rodullistetuilla tosiaan olla kokemuksellista tietoa, johon muilla ei ole pääsyä. Vain itsensä universaaliksi kuvitteleva vallanpitäjä, tai häneen samastuva, voi fantasioida siitä, että tieto olisi neutraalia.”

Helmi Kekkonen kirjoittaa siitä oivalluksesta, jonka Hubaran blogikirjoitukset ja sen jälkeen esseekokoelma Ruskeat Tytöt hänessä aiheuttavat:

“En ole tiennyt, että netistä saattaa löytää kirjoituksia, jotka räjäyttävät pään ja sinkoavat suoraan sydämeen. Että ne on kirjoitettu varta vasten sinne. Ei kirjaksi, ei lehteen, vaan nettiin. Tiedän, olen ajastani jäljessä, mutta hetki on minulle mullistava. Hubara kirjoittaa kirjoista, hetkistä ja sanojen voimasta, välähdyksistä, joissa tuntuu tiivistyvän koko olemassaolo. Pariisista, Patti Smithistä, Eeva Kilvestä ja mummistaan. Tuoksuista ja äänistä joita kannamme mukanamme, arvista joita yritämme peitellä. Omaksi onnekseni hän kirjoittaa myös tulevasta äitiydestään ja naisena olemisesta.

Hän kirjoittaa auki tunteita ja ajatuksia joita en itse ole osannut sanoittaa. Ymmärrän ehkä ensimmäistä kertaa, että voin saada sanojen tuomaa lohtua jostain muualtakin kuin kaunokirjallisuudesta. Blogi loppuu, myöhemmin Koko aloittaa toisen, ja kolmannen. Mutta se ei olekaan enää pelkkä blogi. Se on melkein kuin vallankumous.

Eilen iltapäivällä minä aloitin lukemaan tuon viimeisen blogin pohjalta syntynyttä, esikoiskirjailija Koko Hubaran teosta Ruskeat Tytöt. Luin kunnes oli oltava hetken aikaa äiti ja tehtävä lapselle ruokaa. Luin kun lapsi katseli Pikku Kakkosta, luin kun hän nukahti, luin myöhään yöhön. Tulin aamulla työhuoneelle ja jatkoin lukemista. Luin illalla parhaita kohtia uudestaan, sivuja taitellen ja merkintöjä tehden.

Minä tiedän, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu minulle ja minä ymmärrän sen, todella hyvin. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se olisi aivan helvetin hyvä kirja, joka ihan jokaisen tulisi lukea.”

SKR:n Kulttuurijournalismin mestarikurssi julkaisi kurssin päätteeksi Jotkut taas väittävät -nimisen julkaisun, jossa kurssilaiset keskittyvät kulttuurin ja journalismin marginaaliin ja katvealueisiin. Sonja Saarikoski on kirjoittanut yhdessä Sonya Lindforsin kanssa jutun siitä, miten vaikea suomalaisen median on huomata kulttuurielämän epätasa-arvoisuutta ja kulttuurijournalismin rodullistavia ja rasistisia piirteitä. Juttu on rakennettu Sonya Lindforsin ehdoilla. Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomiin kesällä 2016 esseen, jossa hän analysoi sitä, miksi Lindfors syytti Hufvudstadsbladetin tanssikriitikkoa Lindforsin Noble Savage -kritiikin jälkeen kriitikoksi, joka ei ymmärtänyt sitä, ettei teoksen ensisijainen yleisö ollut valkoihoinen tanssikriitikko. Monella tasolla valta-asemia tarkasteleva Sonya ja Sonja -juttu näyttää, miten asioiden yksinkertaistaminen ja kiteyttäminen ovat journalismissa erityisen hankalia silloin, kun puhutaan näkymättömästä vallankäytöstä. Juttu myös näyttää, miten voimakkaasti poliittista taidekritiikki on ääneen lausumattomine oletuksineen.

 

Tarinoiden valta ja kumous

Tuli&Savu -lehden Käännös-numeron pääkirjoituksessa Vesa Rantama kirjoittaa kääntämiseen liittyvistä vallan kysymyksistä:

”Rajojen ylitystä käytetään kansainvälisessäkin keskustelussa usein metaforana maailmankirjallisuudelle, joka oletetusti liikkuu kevein kantamuksin jonkinlaisessa universaalissa, esteistä ja väärinymmärryksistä vapaassa jetset-maailmassa. Tämä vapaan markkinatalouden näennäisutopia löytyy lentokenttien kirjapisteistä ja Amazonin asiakassuosituksista: siellä kääntäjät välittävät täsmällisiä viestejä ja koskettavia tarinoita kulttuurista toiseen, eikä epämukavia kysymyksiä kulttuurisesta vallasta ja hegemoniasta tarvitse esittää.

Jos jatkamme metaforaa kulttuurisista rajoista, niin yksittäisten rajanylittäjien sijaan olisi tarkempaa katsoa rajalle. Millaisia muodollisuuksia siellä suoritetaan, mitä dokumentteja vaaditaan, mitä ei saa kantaa mukanaan rajan yli? Mitä tapahtuu paperittomille, heille joita ei vielä ole kategorisoitu?”

Kunstkritikk-lehdessä puolestaan pohditaan useammassa artikkelissa vallankumousta ja taidetta.  Pariisissa nykytaiteen ja valokuvataiteen museossa Jeu de Paume´ssa tammikuussa päättynyt Soulèvements-näyttely kirvoitti tiukan negatiivisen kritiikin. Kriitikko Anders Kreuger piti poliittisiin eleisiin keskittynyttä näyttelyä ongelmallisena. Hänestä näyttelyyn valitut kuvat vallankumouksista esittelivät vastarinnan eleet sekasortoa aiheuttavina. Hän pohti, miten näyttely oli selvästi rakennettu vain niille ihmisille, jotka eivät lähtökohtaisesti pelänneet tai olleet suuressa vaarassa menettää mitään. He saattoivat katsoa vallankumouksellisia eleitä rauhassa, estetisoituina ja nauttia niistä ”kuin harvinaisesta taiwanilaisesta oolong-teestä”. Kritiikin kylkeen haastateltu brittifilosofi Howard Caygill arvioi Jeu de Paumen näyttelyn epäonnistuneeksi siksi, koska se ei ottanut huomioon vastarinnan strategioita. Caygillin mielestä vastarinnan ei tarvitse olla suuri performatiivinen ele vaan ennen muuta ele, joka johtaa toiseen eleeseen ja niin edespäin. Esimerkiksi Mustat pantterit jakoivat ilmaisia aamupaloja ihmisille. He vahvistivat ihmisten mahdollisuuksia nousta taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Caygill painottaa sitä, että vastarinnan tarkoitus on vahvistaa ihmisten mahdollisuuksia tehdä vastarintaa. Caygillin mukaan vasemmistolaiset tarkastelevat nyt niitä strategioita, joiden avulla Tea Party -liike onnistui nappamaan vastarinta-käsitteen itselleen. Jos vasemmisto onnistuu ottamaan niistä edes osan itselleen, saattaa tästä vuodesta tulla vastarinnan vuosi.

Kunstkritikk-lehden keskustelu Jeu de Paumen näyttelystä linkittyy tiiviisti lingvisti George Lakoffin puheenvuoroon, jossa hän väitti, että vasemmisto on unohtanut sen, miten ihmiset oikeasti ajattelevat. Ihmiset ajattelevat aina metaforin ja symbolein ja politiikassa on aina kyse tarinoiden välisestä kamppailusta. Kun vallankumoukset esitetään eristetyssä galleriassa, ne eivät tavoita niitä ihmisiä, joiden pitäisi nousta puolustamaan etujaan. Samalla ne eristetään metaforista ja tarinoista jonkinlaisiksi etäännytetyiksi ideoiksi. Näyttely korosti vain yhtä narratiivia. Kertomusten valta liittyy olennaisesti siihen keskusteluun, mitä viime aikoina on käyty populismista. Politiikka perustuu aina populistisiin eli todellisuutta yksinkertaistaviin mutta samalla mahdollisimman monia ihmisiä yhdistäviin kertomuksiin. Politiikan tutkija Emilia Palonen jatkoi Politiikasta-fi-sivustolla Lakoffin ajatuksia populismista. Politiikka on aina populistista.

”Tavassa käsitellä populisteja pelkkinä toisina voidaan tunnistaa poliittisia fantasioita ja pelkoja. Se ylläpitää mielikuvaa puhtaasta demokratiasta, liberaalista järjestyksestä intresseineen ja ilman liikoja tunteita – ja usein ilman politiikkaa ja sen tuomaa häiriötä, kontingenssiä. Populistit ovat kuin kuohuttava erikoisuus, demokratiasta ja normaalista irrallinen joukko, jonka kamaluudella hekumoiminen mahdollistaa meidän erinomaisuutemme. Populismin kritiikki koukuttaa, vetää puoleensa. Lopulta jokainen, joka ymmärtää populismin operaatiologiikan tai populistien vaatimuksia – tai joka kritisoi populismikriitikkoa – nähdään itsekin populistina. Ja kas, taas toteutuu liberalismin paradoksi, josta olen aiemmin kirjoittanut. Liberalismi käy itseään vastaan, kun siihen sisäänrakennettu suvaitsemattomuus nostaa päänsä. Vaikka oikeistopopulismiin kytkeytyy suvaitsemattomuutta, populismia ei pidä pelkästään kuitata suvaitsemattomana kansa-puheena. Muuten järjestelmän legitiimin kritiikin mahdollisuus kutistuu. Ehkä huomaamme, että vallan tyhjä tila onkin jo täytetty: itsetietoisella liberaalidemokratian tulkinnalla.”

Politiikka on tarinoiden kamppailua, mutta samalla niiden purkamista. Tarinoiden valtaa pohtivat Radio Moreenissa Maria Mäkelä ja Matias Nurminen, jotka ovat tutkijoina Kertomuksen vaarat -projektissa, jonka lähtökohtana on Maria Slunga-Poutsalon lausahdus: ”Totta tai ei, näin nämä asiat koetaan”. Kokemuksen arvostaminen liittyy myös tarinoiden arvostamiseen. Tarinasta haemme ennen muuta kokemusta, sillä jos hakisimme vain tietoa, emme tarvitsisi tarinaa sitä välittämään. Suomalainen yhteiskunta kärsii Mäkelän ja Nurmisen mukaan kertomusähkystä. Nurminen on tutkinut viettelemiseen liittyvien tarinoiden rakenteita, joita hyödynnetään etenkin uusmaskulinistisissa piireissä. Miesasialiikkeiden kertomat viettelytarinat rakentuvat vahvasti sen päälle, että vieteltävä eli nainen jää sivuosaan. Viettelykertomukset ovat viettelijöiden keskinäistä kilpailua ja veljeilyä. Miesasialiikkeet käyttävät kertomuksia hyväkseen, esimerkiksi Matrix-elokuvaa. Matrix on feministinen peli, jota kaikki on pakotettu pelaamaan, mutta ne, jotka ottavat punaisen pillerin, näkevät totuuden. Miesasialiikkeen edustajat ovat ikään kuin punaisen pillerin syöneitä totuuden näkijöitä. Esimerkiksi Temptation Island -sarjaa on kuvattu uudeksi Tuntemattomaksi sotilaaksi, uudeksi kansakuntaa yhdistäväksi tarinaksi, josta löytyy kaikki murteet ja kansankerrokset. Myös Janne Saarikivi puhuu tarinoiden vaarasta Sari Valton haastattelussa Yle Radio 1:n ohjelmassa.

Esityksistä puhuttaessa pelkkä tarinan purkaminen ei kuitenkaan riitä. Pitää päästä käsiksi myös näyttämöön. Isossa Britanniassa on tehty viime aikoina ennätysmäärä suuria eurooppalaisia kamaridraamoja. Yksi kauden hiteistä on ollut Ivo van Hoven Lontoon National Theatreen ohjaama Henrik Ibsenin Hedda Gabler. Hoven on dekonstruoinut näytelmän totaalisesti, mutta se ei ole tarkoittanut näytelmän rakenteen muuttamista tai rikkomista. Näyttämöllä tarinan voi dekonstruoida näyttelijäntyöstä käsin, kuten Heddan roolin näytellyt Ruth Wilson sanoo Hoven heidät ohjanneen tekemään. Näyttelijät puhdistivat ilmaisuaan rikkomalla kaikki aiemmat mielikuvansa klassikosta. Näyttelijöiden ilmaisusta tuli ilmavaa mutta samalla syvää, koska Patrick Marberin dramatisointi nykyaikaisti tapahtumat niin sujuvasti, ettei näyttelijöiden tarvinnut kantaa näyttämöllä enää mukanaan mitään näytelmän syntyhetken yhteiskunnallisia havaintoja. Guardianin teatterikriitikko David Lan kirjoittaa, että juuri van Hoven ohjausten kaltaisia produktioita tarvitaan tänä päivänä, vaikka niitä onkin kritisoitu yliestetisoituina ja realismille vieraina teoksina, sillä maailmassa on nyt tärkeämpiäkin asioita:

”When I was asked to respond to David Hare’s comments about “over-aestheticised European” productions that “camp up classic plays”, I thought: “Surely, just at this moment, there are more important things.” But in dark times we need each to do what we can from the centre of our individual strength, skill, understanding and experience. Theatre-makers – playwrights, actors, directors and the rest – need to tell the hard, dark, contradictory truths as we see them, as generously and in as grown-up a manner as we can manage, offering sustenance each to each.”

Liikekieli.com -lehdessä dramaturgiaa opiskeleva sanataiteilija ja teoreettisen filosofian maisteri Ilja Lehtinen kirjoittaa Viisi rapsodista yritystä näyttämön jäsentämiseksi -esseessään auki näyttämöä ja sitä, miten dramaturgia ja tarinoiden kertominen ovat ennen muuta ajan taidetta:

“Näyttämöllistyminen yhteiskunnallisena ilmiönä tarkoittaa yksinkertaisesti näyttämörakenteen laajenemista kaikkeen sosiaaliseen, niin jaettuun kuin ‘yksityiseenkin’ tilaan. Kaikki oleminen, ei vain julkisissa tilanteissa ‘näyttäytyminen’, mielletään (mahdollisena) esityksenä; itseyden esityksenä.

Tämän kehityskulun paradoksaalisena seurauksena on, että yleistetty näyttämö vaikuttaa menettävän piirteen, jota aiemmin pidettiin näyttämön perusluonteisena olemuksena: representaation tuottaman murtuman. Nykytilassa ero esittävän ja esitetyn toiminnan välillä katoaa. Kaikki tekeminen on jo välittömästi muuttumassa tekemisen representaatioksi – ja kääntäen. Kirjoittamatta, kuvaamatta, videoimatta, raportoimatta, esittämättä jäänyt elämä ei ole todellista.

* * *

subjektin lavastaminen * elämän postfordistinen näyttämöksi-muuttuminen * näyttämöllä-olo jatkuvana biopoliittisena ja kehollisena olosuhteena * sosiaalisen performanssin vaatimuksen leviäminen kaikkeen käytettävissä olevaan aikaan * yhteiskunnallinen tila toiminnan ja toiminnan (re)presentaation toisiinsa liukenemisen avaruutena * kattavasti ruumiillistunut sosiaalinen media täydellistää historiallisen avantgarden vaatimuksen elämän ja taiteen yhteen/sulautumisesta historian lopun dystooppisessa lasikartanossa * katseen suunnattomuus * en aseta itseäni työpaikan lavasteeseen tuotantotoimijan luonnenaamiossa; lavastan elämäni jatkuvaksi autopoeettiseksi identititeettisuoritukseksi * yhteiskunnallisen toiminnan kovaksi kuviteltu yksilöllinen ydin katoaa laajenevassa näyttämöllistymisessä * polis / polisointi / politiikka kollektiivisena elekielenä * näyttämötaiteilija on / on aina ollut / huijari samassa mielessä kuin nykyään jokainen on oma sarasvuonsa

(& tässä taustametelinä kaikkien ja kaiken olemisen läpäisevä naamioiden putoamisen kauhu: kohta huijaukseni paljastuvat…

kulissit romahtavat, habitukset puhkeavat, liikkeet valuvat tyhjiin:

macbookien kumisevat kotelot, kuohuviinilasien valepohjat,

näyttelyn avajaisissa tarjottujen tuulihattujen ontot sisustat…

aivan tuota pikaa

aivan kohta)”

Samassa lehdessä teatteriohjaaja Piia Peltola pohtii vastarinnan ja vallankumouksen mahdollisuutta artikkelissaan Itkevä vallankumous. Peltola ei ole ainoa esitysten tekijä, joka on viime aikoina puhunut suremisen puolesta. Sivuaskel-tanssifestivaalin paneelikeskustelussa helmikuussa Johannes Ekholm kaipasi omalle sukupolvelleen tiloja, joissa surra. Aune Kallinen rakensi syksyllä 2015 Kiasma-teatteriin konkreettisen suremisen tilan Sädekehistä – täydellisen politiikka -esitykseen. Peltolan lähestymiskulma kuitenkin eroaa pelkästään suremisen tilan kaipaamisesta, sillä hän alkaa pohtia suremisen dramaturgiaa, ehkä jopa suremisen tarinaa.

”Surullakin on rakenteensa

Ilta on tummunut kylmäksi kellarimme kaltereiden takana. On syvien pohdintojen aika. Yksi keskustelijoista miettii:

‘Tulee mieleen tästä sukupolvikeskustelusta, ja tästä surusta, että ehkä pitäis surra. Meidän sukupolvi on menettäny tosi paljon asioita, ja meillä on paljon surtavaa. Tavallaan sen tavoittelemisesta pitää luopua, että meillä olis sama mikä oli 1980-luvulla. Et ehkä se meidän juttu on, että me ollaan synnytty menetysten päälle, tai niiden keskelle, ja ehkä meidän tehtävä on olla hajallaan.’ Toinen yhtyy sanomaan: ‘Sitten kun uskaltaa surra, on jo tosi paljon pitemmällä kuin siinä, kun kieltää sen.’ Yksi opponoi: ‘Mut se surijahahmo. Mä en haluis jäädä siksi surijasukupolveksi.’ Suremisen vallankumousta puolustetaan: ‘Mutta sureminenhan on nimenomaan aktiivista toimintaa, silloin ollaan siirtymässä toisaalle.’ Minäkin yhdyn iloitsemaan: ‘Jos ajattelee surun viittä vaihetta, niin suremistahan edeltää se kieltäminen, esimerkiksi’, jolloin eräs kysyy aiheellisesti: ‘Eiks ne oo alkoholismin viisi vaihetta?’ Ja näin päädymme siihen, mikä on ollut totta jo alkuräjähdyksen ajoista, nimittäin kaiken rakentuneisuuteen.

Ajatus kunnon hautajaisista ajallemme, tuntemattomalle tulevalle, meidän suruillemme, jää kiehtomaan. Tunnen sanatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta tässä viisaassa porukassa.

Utuinen yö laskeutuu kaupungin ylle.”

 

Katsauksen kokosi Maria Säkö

Editointi Matti Tuomela