Kulttuurin norsunluutornin toinen viikkokatsaus

noitavaino

Kulttuurin norsunluutornin toinen viikkokatsaus

Kritiikin tehtävänä on luoda yhteisöjä ja yhteistä ymmärrystä.

Ylva Lagercranz Spindler kirjoittaa Svenska Dagbladetin artikkelissaan En ny teaterkritik kommer inte av sig själv, että yksin kritiikin muodon uudistaminen ei kohenna kulttuurikeskustelua. Hän toivoo ennen kaikkea keskustelua siitä, mitä näyttämötaiteessa juuri nyt tapahtuu ja miksi. Ja mitä se kertoo ajastamme ja yhteiskunnastamme juuri nyt? Näihin kysymyksiin ei päästä käsiksi vain uudistamalla kritiikin muotoa. Kritiikki ei ole olemassa itseään varten vaan siksi, että syntyisi keskustelua taiteesta.

Miten yhteisöjen muodostumista ja yhteisöjä pohditaan näyttämöillä, mitä niistä kritiikeissä sanotaan, mitä taiteilijat itse sanovat niistä ja millaista keskustelua yhteistöistä syntyy?

Viirus-teatterin Allt som sägs -esitys on kasvukertomus ihmisestä, joka on niin perfektionistinen, ettei pysty päästämään ketään lähelleen. Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama esitys seuraa päähenkilön varttumista kiltistä kympin tytöstä erakoituneeksi, viisikymmenvuotisjuhliaan viettäväksi naiseksi. Isabella Rothberg kuvailee Hufvudstadsbladetin kritiikissä esitystä tarkkanäköisesti ”flaubertiaaniseksi”.

Ensimmäinen puoliaika käy piinallisen tarkasti läpi perheenjäsenten ja ystävien ohipuhumista. Henkilökohtaisten kokemusten tarkkuus antaa katsojalle mahdollisuuden käydä läpi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia kateudesta ja erillisyyden tunteista. Toinen puoliaika esittelee viisikymppisen naisen, jonka hahmo on lukkoon lyöty toisin kuin alun tytön hahmo. Esityksessä lapsuuden avoin ja hapuileva elämä on asettunut uomiinsa.

Gustav Flaubert kuvasi Rouva Bovaryssa sitä, miten ihmisen liialliset haaveet raukeavat. Allt som sägs -esityksessä ihmisen vankila on perfektionismi, joka johtaa puhumattomuuteen ja lopulta epäilemään kaikkea. Tavallinen elämä, joka tarjoaa vain epätäydellisiä kohtaamisia ja vaillinaisia ihmisiä lipuu ohi, kunnes naisen on vaikeaa saada ketään tulemaan 50-vuotisjuhliinsa. Allt som sägs ei kuitenkaan kuvaa suuria toiveita pelkästään negatiivisesti, sillä ne saavat ihmisen tunnistamaan toisessa ihmisessä itsensä. Allt som sägs -esityksen päähenkilö tuskailee sitä, ettei siedä ketään ihmistä, muttei silti halua olla yksin. Heti kun joku ihminen osoittautuu heikoksi tai vajavaiseksi, tai näyttää, että hänessä on itsekkäitä ja typeriä piirteitä, nainen on valmis sulkemaan hänet pois läheltään. Nainen pohtii, kaikkoavatko ihmiset hänen ympäriltään, jos hän sanoo, mitä todella ajattelee.

”Oman ryhmän löytämistä voi verrata vietellyksi tulemiseen tai rakastumiseen. Ryhmä tarjoaa turvan mutta voi tarjota myös mahdollisuuden käyttää väkivaltaa, ”, sanotaan Yle Fem -kanavan Lasso-ohjelman 19. jakson (2.11.) introssa. Kysymys joukkoon kuulumisesta ja siitä, mitä ihminen on valmis tekemään kuuluakseen joukkoon, on myös Teatteri Takomon Noitavainon aiheena. Lassossa käsiteltiin lahkoja. Noitavaino-esityksen ohjannut Akse Pettersson sanoo ohjelmassa, että epäilee viehtymyksemme lahkoihin kumpuavan ajatuksesta, jonka mukaan jossain on olemassa juuri meille oikeanlainen elämäntapa ja totuus. Kiinnostavaa on erityisesti se, miten hän pohtii lahkojen ja markkinoiden yhteneväisyyttä: ”Mikä lahkoissa on seksikästä? Lahkoilla on yhtymäkohtia markkinointiin. Markkinointi, joka on tarkoitettu kaikille, ei ole kiinnostavaa. Mutta jos tuntee jäävänsä markkinoinnin ulkopuolelle, se vetää heti puoleensa.” Noitavaino kuvaa hänen mukaansa ryhmään kuulumista kaksijakoisella mekanismilla: ”Emme selviä ilman muita mutta samalla vertaamme itseämme muihin, jotta löydämme oman yksilöllisyytemme. Heti kun ympärillämme on muita ihmisiä, alamme miettiä, ovatko he todella samanlaisia kuin minä. Kuulummeko joukkoon? Onko joukossa joku, jonka ei pitäisi olla siinä?”

Huminaa-blogin pitäjä Katri Kekäläinen kirjoittaa vaikuttavassa yhteisarviossaan Inhimillisyyden hauraus Teatteri Takomon Noitavainosta ja Espoon kaupunginteatterin Meidän luokasta. ”Ennen Meidän luokka -esitystä juttelemme ystäväni kanssa siitä, että miksi sitä taas on pitänyt tulla tämmöiseen, kun tietää, että paha mieli siitä tulee kuitenkin. Väliajalla voimme molemmat fyysisestikin aika huonosti. No, miksi sitten Tadeusz Slobodzianekin näytelmä, joka kertoo juutalaisten kansanmurhasta pienen puolalaisen koululuokan kautta, pitää käydä katsomassa? Esimerkiksi siksi, että holokaustista on vain kaksi sukupolvea, eikä sellaiseen johtava ajattelu ole kadonnut mihinkään. Niin kotimaassa kuin kauempanakin on poliitikkoja ja presidenttiehdokkaita, jotka puhuvat erivärisistä tai muuten itsestään poikkeavista ihmisistä alempina ja huonompina.”

Kekäläinen rinnastaa esitykset. Kun hän on nähnyt molemmat esitykset, ne asettuvat uuteen valoon: ”(Noitavainon ensemblessä), samalla tavalla kuin Meidän luokan ensemblessä, jokaisessa on esiintyjänä jotakin hyvin erityistä ja kiehtovaa, yhdessä he ovat suurempi kuin summansa. Huomaan, että Noitavaino asettuu Meidän luokan nähtyäni ihan toiseen perspektiiviin. Ei tarvita paljoakaan, kun yhteisö kääntyy yksittäisiä jäseniään vastaan ja polttaa heidät roviolla, kuvaannollisesti jos kohta ei konkreettisesti. Raja inhimillisten ja epäinhimillisten tekojen välillä on hauras.”

Voiko taide auttaa luomaan positiivisen, avoimen, mukaan ottavan yhteisön? Voiko taide auttaa keksimään toisenlaisen valkoisen, kokeneen miehen kuvan, kuin sen, mitä meille äärioikeisto tuputtaa? Esitystaiteilija ja äänitaiteilija Juha Valkeapää esitteli Galleria Sinnen Ukko ja Puu-ukko -näyttelyssä puusta veistetyn jättikokoisen ukon, missä ei ollut mitään uhkaavaa. Hän esitteli maskuliinisuutta, jonka ympärillä viihtyivät kukat ja lapset. Radio Vegan ohjelmassa Valkeapää kertoo Puu-ukon synnystä. Hän sanoo, että viisissäkymmenissä mies alkaa olla yhtä paljon nainen ja mies. Ja ehkä silloin voi oikeastaan syntyä ihminen. Kokemus kääntyy parhaimmillaan joksikin, jota voi ehkä sanoa viisaudeksi. Se on jonkinlaista hiljaista tietoa.

Valo-lehden uusi kolumnisti Kulttuurimuija (Heidi Backström) nostaa haastattelussaan esille sen, miten sanomalehtien kritiikit ovat vähentyneet ja samalla sieltä on kadonnut näyttämötaiteen vilpitön fanittaminen. Nykyään se elää blogeissa. Teatterista ja esittävistä taiteista ei kirjoiteta vetävän populaaristi ja silti asiantuntevasti kuten vaikkapa elokuvista ja musiikista. Ei ole vastaavaa populaaria esseeperinnettä kuin vaikkapa elokuvissa tai populaarimusiikista. Teksti on usein joko akateemista tai historiapainotteista. Etenkin esitystaiteen avaaminen populaaristi elää tällä hetkellä blogeissa. Kujerruksia-blogissa oli viime viikolla Helsingissä Mazing Cities -kaupunkikierrokselta lyhyt ja ytimekäs kokemus. Tuula S puolestaan kuvaa muistisairaudesta kertovaa esitystä Niin kauas kuin omat siivet kantaa yhtä hauraan herkästi kuin millainen muistisairaan ihmisen elämä on. Blogistit tekevät sen, mitä sanomalehtien kriitikot eivät ehkä enää uskalla. He asettavat usein oman elämänsä kritiikkiin esille ja kertovat, miten teos vaikutti heidän elämäänsä. He eivät saarra taidetta jonnekin kauas vaan heille se on osa elämää. Blogisteille esitysten filosofia ei ole tärkeää filosofoinnin vuoksi vaan siksi että se auttaa elämässä.

Kajaanin kaupunginteatterin johtaja haluaa taiteen ihmisten jokapäiväiseen elämään. Helka-Maria Kinnunen kirjoittaa blogimerkinnässään:” Taiteen tekemisen äärellä tulee mietittyä, mikä tekee elämän merkitykselliseksi. Paavi Fransiskus ilmaisi kesällä huolensa siitä, erottaako länsimainen nykyihminen enää onnellisuutta sohvasta. (…) Kulttuuri on ihmiselämän perusta. Sen avulla ymmärrämme paremmin, mihin kuulumme tai liitymme, missä toimimme – ja mistä haluamme erottautua. Taide ja kulttuuri auttaa meitä asettamaan mittasuhteet kohdalleen, se auttaa erottamaan onnellisuuden sohvasta.”

Toissa viikonloppuna Kirjamessuilla tohtori Malin Grahn-Wilder keskusteli filosofi Ilkka Niiniluodon ja piispa Björn Vikströmin kanssa skeptisismistä. Vastikään julkaistussa, Grahn-Wilderin toimittamassa Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofiaa -teos (2016 Gaudeamus) kertoo skeptisismin historiasta ja merkityksestä nykyajattelijoille. Antiikin skeptikot ovat kautta aikain toimineet filosofien ajattelun kirkastajana ja haastajana. Mitä oikein on tieto? Mitä voimme tietää varmasti? Skeptikkojen ajattelulla on annettavaa myös taidekritiikille. Omassa artikkelissaan Antiikin skeptisismi tunneterapiana Grahn-Wilder pohtii, millaista olisi elää vailla uskomuksia ja voisiko sellainen elämä olla onnellista. Voisiko mielenrauhan saavuttaa luopumalla yrityksestään tavoitella varmoja totuuksia.  Hellenistisellä ja roomalaisella kaudella filosofiaa kuvatiin yleisesti lääkintätaitoon verrattavana toimintana. ”Kuten hyvä lääkäri ei tyydy vain luennoimaan sairauksista vaan parantamaan niitä, myös filosofin tehtävä on edesauttaa hyvää elämää.”

Kritiikissä pitäisi epäilemisen lisäksi olla myös etsimistä. Jos kritiikki tyytyy vain erittelemään, se luopuu avoimuudesta. Se, että syntyy uutta etsiviä esityksiä, ei siis vain nykymaailman ongelmien kuvaamiseen tyytyviä esityksiä, tarvitaan teattereilta avoimuutta.

Kirjakauppa Niteessä keskusteltiin viikko sitten torstaina 3.11. kotimaisesta näytelmäkirjallisuudesta. Näytelmäkirjailija E.L. Karhu, teatterintekijä Saara Turunen ja Q-teatterin johtaja Antti Hietala puhuivat kotimaisen näytelmän kehittymisestä 1990-luvun alusta nykypäivään. Minä ja Eeva Kemppi haastattelimme heitä omien Q-teatteria koskevien ajatustemme kera. Näytelmäkirjailijoiden puheesta nousi kiinnostavasti esiin se, miten tärkeää vapaus näytelmäkirjailijalle on. Jotta voi syntyä omaperäistä muotoa, tarvitaan ajattelua, jota eivät kahlitse teatterin asettamat reunaehdot. E.L. Karhu oli kirjoittanut Prinsessa Hamlet -näytelmänsä kyllästyttyään totaalisesti sen miettimiseen, mitä teatterit toivoivat näytelmiltä. Hän halusi tehdä spektaakkelin, josta hän ei itsekään osannut sanoa, miten sen voisi tehdä näyttämölle. Q-teatteri on sekä Karhun että Turusen mukaan antanut nuorille tekijöille vapaat kädet silloin, kun he vielä olivat vähän haperoita eivätkä niin tunnettuja. Siten on syntynyt uutta etsiviä eistyksiä. Prinsessa Hamlet nähdään Q-teatterissa keväällä 2017.

Rajojen ja yhteisöjen kuvaaminen on esillä muuallakin kuin näyttämö- ja esitystaiteessa. Kriitikko ja taidehistorioitsija Donna Roberts keskittyy Kiasman Mona Hatoumin näyttelystä kertovassa kritiikissään Hatoumin kykyyn osoittaa hyvin konkreettisesti ja fyysisesti, miten me rauhassa, vauraudessa ja yltäkylläisyydessä elävät ihmiset elämme samassa maailmassa kuin toisina pitämämme kärsivät ihmiset. Hatoumin näyttely kertoo empatian tärkeydestä horjuttamalla käsitystämme joistain toisista siellä jossain kärsivistä ihmisistä.

Donald Trumpin valtakauden alkaessa on hyvä kuunnella Yhdysvalloista myös toisenlaisia ääniä. The Empathy Exams -teoksen kirjoittanut Leslie Jamison puhuu empatiasta ominaisuutena, jota voi kehittää. Hänen ajattelunsa tuntuu virkistävältä aikana, jolloin pitäisi ajatella, että ihminen on pohjimmiltaan jotain tiettyä, joko valmiiksi täysin kyvykäs täydelliseen empatiaan tai sitten tuomittu osaan, josta hän ei koskaan kykene kurottumaan kohti ketään toista. Jamisonin lokakuussa University of Iowassa pitämä luento onkin raikas tuulahdus.  Jamisonin mukaan yleisesti ajatellaan, että empatia on jotain, minkä pitäisi nousta ihmisestä spontaanisti ja aidosti. Hänen mukaansa empatia on kuitenkin asia, jota voi ja pitää harjoitella kuten mitä tahansa taitoa.

 

Maria Säkö