Norsunluutornin viikkokatsaus

norsunluun-matskua

Mitä on mainstream?

Ensimmäisessä Kulttuurin Norsunluutornin viikkokatsauksessa tarkastellaan, mitä jako mainstreamiin ja marginaaliin nykypäivänä tarkoittaa. Teema nousi esiin omasta halustani miettiä, mitä mainstream eli valtavirta oikein tarkoittaa, kuka sen määrittelee ja onko nykypäivänä valtavirtaa enää edes olemassa?

Kysymys kiinnosti minua myös siksi, että huomasin nettilehtien ja blogien jutuista muutamia pelkästään mainstreamia pohtivia juttuja. Sitä myöten myös muiden tekstien katsominen siitä näkökulmasta, miten niissä käsiteltiin mainstreamia, alkoi tuntua mielekkäältä. Puhe tuottaa todellisuutta.

Esitystaiteilija Tuomas Laitisen, tanssija-koreografi Janina Rajakankaan ja tanssija-koreografi Mira Kauton perustaman Esitysradion lokakuun lähetyksessä oli vieraana esitystaiteilija Elina Pirinen. Esitysradiossa keskustellaan kanssa hänen työstään ja praktiikastaan, Pirisen kanssa he keskustelivat etenkin hänen viimeisimmästä koreografiastaan Concerto under Waterlilies.

Mainstreamista keskustelu liittyy siihen, miten jostain ylipäätään tulee mainstreamia, kuka sen määrittää ja miksi. Tämä liittyy keskeisesti siihen, mitä pidämme niin sanotusti normaalina ja keskivertona tapana katsoa ihmistä ja puhua ihmisestä sekä miten katsomme ihmistä näyttämöllä.

Viime viikolla Kiasmassa järjestetyn teatteri.nyt-festivaalin taiteilijakeskustelussa Pirinen sanoi yrittävänsä tuoda näyttämölle ennen kaikkea psyykkistä ruumista, ei representoivaa. Näyttämö kuitenkin saattaa Pirisen mielestä kehystää tai tiivistää hänen esityksensä niin, että katsojat ja kriitikot näkevät hänen esittämänsä hahmot jollain lailla vammautuneina, psyykkisesti häiriytyneinä tai lapsina, vaikka hän ei koe missään tapauksessa esittävänsä mitään sellaista. Pirinen ei ajatellut esittävänsä herkkää ihmistä: ”Jos on todella herkkä, millaista materiaalia silloin syntyy? Ei se mene niin, että herkkä ihminen tekee herkkiä liikkeitä.”

Pirisen tapauksessa jaon mainstreamiin ja marginaaliin aiheuttaa ennen kaikkea pyrkimys puhua esityksistä suhteessa siihen, minkä oletetaan olevan normaalia. Ajattelen, että mainstream on Pirisen teoksen kohdalla pakopaikka ja vankila, josta käsin teosta ei pystytä kohtaamaan eikä kokemusta sanallistamaan ja siten jakamaan toisten kanssa.

Radiossa Pirinen puhuu siitä, minkälainen subjekti on nykyään. Pirinen hakee syvää subjektiviteettia. ”Elämme pinnallisesti lörpöttelevän subjektin aikaa. Että yrjöillään vaan. Koen että subjekti on todella problemaattinen nykyaikana.”

Mainstreamia pohtii myös taidekriitikko Heikki Kastemaa Kulttuurinavigaattori-blogissaan, missä hän purkaa kieltä, jolla japanilaisesta Yayoi Kusamasta puhutaan.

Jutussa pilkotaan osiin median toistamia kliseitä. ”Vallankumouksellinen”, ”Suurnäyttely”, ”Itseoppinut”, ”Aikamme merkittävimpiin kuuluva” ja ”Kun meiltä loppu sanat” saavat blogissa kuivan analyyttisen käsittelyn. Kulttuurinavigaattori nostaa esiin kielen merkityksen siinä, miten taidetta jaotellaan mainstreamiksi ja marginaaliksi.

Pirisen teoksessa  jako mainstreamiin ja marginaaliin syntyi ennen kaikkea siitä, mikä ihmisen kuva on ja miten ajatellaan, että ihmistä pitäisi esittää. Yayoi Kusaman näyttelyn yhteydessä kulttuurijuttujen ja kritiikkien kieli pyrki mainstreamiin toistelemalla sloganeita. Slogan ”Kun meiltä loppuu sanat” pilkotaan vakaasti: ”Meiltä loppuvat joskus sanat, mutta mitä tahansa voi sanallistaa, myös Yayoi Kusaman osittain abstraktia taidetta, vaikka se saattaa aluksi tuntua hankalalta.”

Sloganeita ja nopeita kohtaamisia vastaan ollaan myös uudessa runouteen keskittyvässä Noesis-verkkolehdessä julkaistussa Olli-Pekka Tennilän esseessä Ylijäämästä ja monimuotoisuudesta.

Esseessä pohditaan, miten halu löytää tekstistä yksinkertaisia viestejä on kaunokirjallisuuden luonnetta vastaan käyvä lukutapa. Tennilä peräänkuuluttaa tekstien aukilukemista. ”Uupuu tarkkaa luentaa: luennan avaamaa tilaa auki piteleviä tekstejä. Tarkkaa luentaa tarkoista kohdista. Sellaisia tekstejä on, mutta vain vähän: esimerkiksi joissakin blogeissa ja toisaalta akateemisessa muodossa kirjallisuudentutkimuksen alueella. Mutta jos jotain, toivoisi silti enemmän aukilukemista, joka ei tarkoitakaan kiirehtimistä tulkintaan ja sitä myöten kontekstointiin, arvottamiseen jne. vaan yksinkertaisesti luetun herättämän kirjallisen kokemuksen tarkkaa kirjausta. Lokikirjaa.”

Tekstien materiaalisuus on Tennilän mukaan syy lukea:

”Materiaalisuus tarkoittaa ylijäämää, niitä syitä, joiden vuoksi lukija palaa sittenkin alkuperäiseen säkeeseen, siihen joka ei tyhjentynytkään viestiin. Mutta ylijäämä ei koskaan ole mitä hyvänsä ylijäämää. Se on merkityksen pimeää materiaa, jonka täytyy löytää yhteinen painonsa tullakseen havaittavaksi. Se luetaan esiin kirjassa, vähä vähältä.”

Mikä suhde teoksen arvottamisella ja jaolla mainstreamiin ja marginaalin on?

Mustekala-lehden viimeisin teemanumero keskittyy hyvinvointiin. Matti Tuomela pohtii esseessään, että kritiikki ei ole suosiossa, koska se ei ole tuottavaa: ”Hyvinvointi-ideologiassa ja niin kutsutussa luovassa taloudessa taiteen arvostus on ennen kaikkea luovuuden arvostamista. Taitelijat tekevät siistejä juttuja, jotka kiillottavat maiden ja kaupunkien brändejä eli tuottavat immateriaalista arvoa. Taideteos itsessään on vain luovuuden muistomerkki. Tärkeintä on, että jotain uutta syntyi, kenties jotain innovatiivista. Taiteen pariin hakeudutaan, koska se ruokkii mieltä ja kannustaa näkemään maailman uudella tavalla. Vähän kuten Steve Jobskin näki. Tällä tavoin taidekokemus välineellistyy osaksi yksilön oman edun tavoittelua – jota tietysti perustellaan sankarimaisesti halulla auttaa muita. Ja jälleen kriitikko on liemessä. Taiteen harkitseva ja analyyttinen pohtiminen on luotaantyöntävää, koska se sivuuttaa siitä olennaisimman: luovuuden – sen että joku keksi jotain. Joku edes yritti jotain.”

Samassa lehdessä on kuitenkin loistava esimerkki siitä, miten voi kirjoittaa analyyttisen ja esityksen ongelmia esiin tuovan kritiikin älykkäästi, asiantuntevasti ja ilman ilkeilyä. Sellainen on Milka Luhtaniemen kritiikki Myllyteatterin Kolgasta.

Tanssikriitikko Niko Hallikainen pitää Okulaari-blogia, johon hän kirjoittaa Zodiakin tanssiteoksista eräänlaisena Zodiakin kotikriitikkona. Hän määrittelee nykykritiikin tehtävän olevan jossain aivan muualla kuin sen selvittämisessä, miten yksittäinen kriitikko teoksen arvottaa: ”Esityskritiikin keskiössä ei enää ole kriitikkosubjekti, jonka arvoasteikolla teos naulitaan hyvän ja huonon välimaastoon. En tunne omasta sukupolvestani juurikaan katsojia, joissa esitys synnyttäisi esim. halua korjata tai uudelleenohjata näyttämöä. Oma maku ei tunnu järkkymättömältä, luontainen tarve perustella mieltään pehmentää myös maun. Esitystaide tarvitsee tässä ajassa tuekseen makutuomarin sijaan asiantuntevaa tekstiä, joka omalta osaltaan elävöittää esitystä.”

Kriittinen kirjoittaminen ei siis Hallikaisen mukaan pyri arvottamaan teosta vaan löytämään ja tulkitsemaan kunkin teoksen erityispiirteet eli tämän arvon: ”Kriittinen kirjoittaminen pyrkii aukikirjoittamaan teoksen arvot katseen yksilöllisestä tulkinnasta käsin. Kritiikki on arvottamisen sijaan arvojen katsomista.

Okulaari-blogin tavoite on kietoutua tiiviisti tähän aikaan; katseen ja lukijoiden ja esityksen ja tanssikentän muuttuviin tarpeisiin nyt, kun nämä tarpeet tuntuvat yhtenäisiltä.”

Hallikaisen lähtökohtana ei ole arvottamisesta luopuessaan tsempata kaikkia luovia taiteilijoita vaan halu kirjoittaa asioita auki. Kirjoittajalla on eetos, joka määrää hänen kirjoittamistaan.

Latistaako mainstream taiteesta puhumista siksi, että syvistä kokemuksista puhuminen on myös hyvin henkilökohtaista ja intiimiä? Kuinka perusteellisesti kokemusta voi avata? Puhuuko kriitikko aina asiantuntijan roolissa, jolloin kokemuksen avaaminen on liian intiimiä? Ei välttämättä. Svenska Ylen toimittaja Tomas Jansson kirjoitti Kristian Smedsin ohjaamasta Just filming -esityksestä kritiikin, jossa kävi läpi suhteensa Smedsin ohjauksiin. Hän ei oikeastaan kirjoittanut esityksestä vaan kaikesta sen ympärillä ja tuli siten paljastaneeksi ennen kaikkea suhteensa taiteilijan teoksiin ja teemoihin. Janssonin kritiikki on helposti luettava mainstream-kritiikki, sitä ei ole tarkoitettu vain harvojen ja valittujen luettavaksi. Mutta Jansson käyttää asiantuntemustaan tässä siltana, joka auttaa ketä tahansa lähestymään Just filming -teosta. Jansson ei selitä esitystä tyhjäksi tai vello omissa tuntemuksissaan, vaikka kirjoitus on hyvin henkilökohtainen. Äkkiä pyrkimys yleiseen ja tavallisen lukijan tavoittamiseen vaikuttaa kaikkein parhaimmalta tavalta kirjoittaa kritiikki. Mutta tässä olettamuksena ei ollut, että tavallinen lukija haluaisi kaiken helpotettuna vaan pikemmin siihen, että ihminen joka on voinut viettää aikaa esityksissä, voi antaa tietoa niille, joilla ei moista mahdollisuutta ole ollut.

Tomas Janssonin kritiikki on asiantuntijan kritiikki, joka on kuitenkin selvästi suunnattu ihmisille, jotka eivät välttämättä tiedä yhtään mitään Kristian Smedsistä, joka sentään on teatteria seuraavien ihmisten tuntema.

Mia Hannulan kirjoittama, Turun Sanomissa julkaistu arvio Liisa Pentin 30-vuotisjuhlavuoden teoksesta taas edustaa hyvin vastakkaista mainstream-tapaa puhua taiteesta. Siinä missä Jansson kuvaa henkilökohtaista matkaansa Smedsin teosten parissa, Hannulan kritiikki taas on lyhyt ja tiivis, avaa tarkasti kaikkea, mitä esityksessä on ja asettelee niitä tarkasti kontekstiin. Esitys ei ole ilmiselvästi henkilökohtainen, mutta esityksen kuvailun tarkkuus ja herkkyys estävät kritiikkiä muuttumasta etäiseksi ja mainstreamiksi siinä mielessä, että teksti menettäisi otteen teoksen oikeasta luonteesta pyrkiessään helppouteen.

Kulttuuriblogeissa korostuu ennen kaikkea tavallisen katsojan tai lukijan kokemus, mutta kuinka tarkkoja kokemusten kuvaamiset ovat? Miten kuvata epämiellyttävä kokemus latistamatta sitä turvasanalla normaaliksi kokemukseksi?

Taidetta ja politiikka tekemässä -kirjassa (toim. Jussi Koitela, Terike Haapoja ja Minna Henriksson), josta löytyy asiantunteva kritiikki Mustekala-verkkolehdestä, Baltic Circle -festivaalin entinen johtaja Eva Neklyaeva pohtii Taide ei ole lääke -artikkelissa: “Taide ei ole lääke, eikä sillä ole 100% parantavaa vaikutusta. Taide tekee elämästäni usein paljon vaikeampaa. Syvät taidekokemukset ovat joskus tosi traumaattisia.”

Kuka uskaltaisi kuvata taidekokemusta, joka ei ole automaattisesti eheyttävä? Ehkä kokemuksen henkilökohtaisuuden voi tavoittaa vain tekemällä kritiikistä taideteoksen.

Kritiikki todella voi olla myös taideteos, kuten teatteritutkija Julia Pajusen suositut haikuarviot. Ne sisältävät kuvan ja pienen tekstin. Haikuarviot ovat omia taideteoksiaan ja ne leviävät twitterissä ja netissä nopeasti. Haikuarviot keskittyvät periaatteessa nopeisiin vaikutelmiin, mutta haikurunouden tavoin osoittautuvat paljon monimuotoisemmiksi. Haikuarviot murtavat käsitystä mainstreamista ja marginaalista. Nopeat välähdykset ja pikavaikutelmat eivät olekaan pikaruokaa.

Elina Pirisen pohdinnat nykyihmisen ja subjektin problemaattisuudesta asettuvat jännitteiseen keskusteluun libanonilaisen Rabih Mrouén haastattelun kanssa. Mroué puhuu nykyihmisen kuvasta tarkastelemalla Syyrian sisällissodassa kännykkäkameralla otettuja videoita. Subjektin ongelmallisuus ja kyvyttömyys hallita digitaalista omakuvaa nousevat järkyttävällä tavalla esiin kännykkäkameralla kuvatuissa pätkissä.

Marraskuussa Helsingissä Baltic Circle -festivaalilla vieraileva  Mroué on sitä mieltä, että vallankumousta ei nykypäivänä pystytä enää tekemään hallitsemalla kuvaa, kuten esimerkiksi 1989 tapahtui Romaniassa, missä vallankumoukselliset valtasivat television. Digitaalinen data on hänen mukaansa liian levittäytynyttä, haurasta ja juuretonta, jotta sitä voisi valjastaa vallankumouksen käyttöön.

Maria Säkö